Tulevaisuudensuunnitelmia

Mummon murinat

Tässä iässä ei enää uskalla tehdä edes viisivuotissuunnitelmia, pidemmistä puhumattakaan. Nuorena sitä oltiin optimisteja. Arveltiin, että elo on loputon ja onni edessäpäin. Nyt on ”tyttöjen” kanssa keskusteltu siitä, että kahdeksankymppiset olisi kiva viettää joltisessakin kunnossa. Että vielä olisi jäljellä pääosa loistavista hengenlahjoista ja että pääsisi omin avuin kylillä liikkumaan.

Tapaturmien todennäköisyys lisääntyy jatkuvasti. Viime aikoina on ollut vaara langeta Luopioisten Rajalantien uuden päällysteen reunalla. Siinä on pahimmillaan parinkymmenen sentin jyrkkä pudotus. Jos äkkinäisesti väistää autoa, niin voi sattua kohtalokas haaveri. Voi mennä käsi tai jalka poikki. Jopa pää voi vammautua.

Kiehuvien kattiloiden kanssa saa olla tarkkana. Katon rajaan kiipeämistä yrittää välttää. Ei sillä hyvä, että lihaskunto on heikentynyt, myös tasapainoilun kanssa on vaikeuksia. Pitäisikö nyt kuitenkin vielä ottaa syyskauden ohjelmaan jonkinlainen kuntoilukurssi?

Näkö himmenee. Harmaakaihileikkausta yrittää vielä torjua, mutta kohta tuottaa vaikeuksia jopa lehtien lukeminen. Kun taas tulee pimeä syksy, niin huono on näkyvyys. Kai sitten on pakko uskaltaa mennä silmäkirurgin käsiin, kun ei enää näe puhelimen numeroita eikä tietokoneen kirjaimia. Moni tuttu on jo tuon operaation kokenut. Ovat sanoneet, ettei se kovin pelottava juttu ollut.

Kauneusleikkauksia ei meikämummolla ole tulevaisuudensuunnitelmissa. Eikä tuttavapiirikään ole asiasta puhunut. Vaan on niitä sellaisiakin ikätovereita, joille oman ulkonäön vaalinta on melkein ykkösasia. Sääliksi käy. Kun katselee näitä Lenitoita, Pirkkoja ja Pauloja televisio- ja lehtikuvissa, niin on iloinen, kun itse saa rauhassa rapistua. Ulkomuoto istuu kyläkuvaan näilläänkin, eivätkä naapuruston ja suvun pienet lapsetkaan sentään pelkää. Heidän vuoksi on yritettävä näyttää iloiselta ja ystävälliseltä.

Päivä päivältä lähtömme täältä tulee todennäköisemmäksi. Omassa seurapiirissä olemme aika rehellisiä tosiasioitten suhteen, esimerkiksi raihnastumisen ja elomme päättymisen. Joskus tapaa ihmisiä, jotka eivät kestä ollenkaan puhuttavan omasta poislähdöstään. Jos vaikka mainitsee hoitotestamentin, niin heti vaihdetaan puheenaihetta.

Joku kaunotarrooliinsa jämähtänyt iäkäskin sinkku arvelee vielä saavansa ihailijoita, jopa kosijoita. Toinen täyttää elämänsä matkustelulla ja muilla riennoilla, ettei todellisuus pääse tulemaan mieleen. Me ”tyttöjen” kanssa uskallamme puhua vakavistakin asioista. Esimerkiksi siitä, valitsisimmeko itsellemme polttohautauksen, joka on kovasti yleistynyt maassamme.

Löytyi tieto, että nykyään Suomessa tuhkataan yli puolet vainajista. Helsingissä, jossa krematorio on ollut jo vuodesta 1926,jopa yli kahdeksankymmentä prosenttia. Tampereellakin kaksi kolmasosaa. Täten saadaan sukuhautoja jatkokäyttöön, alkaa kuulemma olla tilasta puutetta. Täytyy miettiä asiaa omalta kohdaltaan, pääsisivät kai omaiset helpommalla. Sellaistakin on ilmennyt, että jotkut valmistavat kansalaisopistossa itselleen yksilöllisen tuhkauurnan. Eräskin sukulaismies Pohjanmaalla näytti kirjahyllyyn sijoitettua luomustaan, kun juhlimme hänen seitsenkymppisiään.

Mymmeli

 

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>