Isämme Rauno Pirttiniemen muistolle

Mikä on Turkin pääkaupunki? Isä kysyi minulta kun kuulusteli maantiedon läksyjä alakoululaiselta. En millään muistanut. Isä helpotti läksyä ja sanoi, ”taidan olla aika ankara jos et tuota muista”. Siitähän se sitten tuli tosiaan mieleen ja on myös siellä pysynyt. Turkin pääkaupunki on Ankara.

Antakaa kätenne, mennään ostamaan Haulon Jennyn kioskilta jäätelöt. Olinkohan neljävuotias silloin? Merja oli isän toisessa kädessä, isosisko. Siinä me tytöt roikuttiin isän käsipuolessa ja mentiin ”laukalla” kohti kioskia. Isä osti meille eskimopuikot. Jennyn jäätelökioskin tuoksu tulee vieläkin nenääni kun avaan eskimopuikon, ja myös tämä muisto. Onneksi jäljellä ovat muistot. Lapsuudesta tähän päivään.

Tiesimme, että luopumisen hetki lähenee vääjämättä, ja että sairaus oli viemässä isämme elämää päätökseen. Vaikean sairauden äärellä elämä näytti epäoikeudenmukaiset kasvonsa. Tämän reilun kahden vuoden aikana, minkä isä sairasti, toivo aina välillä heräsi, mitä jos sittenkin. Epätoivo alkoi tulla kuitenkin yhä useammin vieraaksi. Emme voi valita itse, millä tavoin elämän loppu kuluu ja lähtö tulee. Isä sai lähteä kotona, ja hänen levollinen lähtönsä lohduttaa meitä.

Isä eli terveellisesti, teki ruumiillista työtä koko ikänsä, ja metsä oli hänen kuntosalinsa. Metsänhoito oli tärkeää, samoin kalastus, puutarhanhoito ja tomaattien kasvattaminen yhdessä puolisonsa Ilonan kanssa. Vihannespellolla kasvoi perunaa, porkkanaa, kurpitsaa, kurkkua, lanttua, punajuuria, hernettä ja vaikka mitä – omiin tarpeisiin ja vähän muidenkin. Aina käydessä olisi saanut perunapussin mukaansa. Muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa isä vielä haaveili bataatin viljelystä ensi keväänä.

Elämäntyönsä isä teki Luopioisten Linjalla. Sairaalareissuilla muisteltiin monet, monet kerrat Luopparin aikaisia asioita. Se oli isälle tärkeää ja mieluisaa. Isällä oli loppuun asti hyvä muisti. Ja siihen asti kun kuljettiin isän valkoisella Skodalla reissut, saatiin aina tervehdykset kuskeilta, jos linja-auto tuli vastaan. Isän auto kyllä tunnettiin niissä piireissä.

Eläkkeelle jäätyään isä harrasti ahkerasti puutöitä pienessä verstaassaan. Se oli isän ”työpaikka” talvisin. Ilona ja isä kuuluivat Kukkian Kädentaitajiin. Isä toivoi, että joku meistä jatkaisi hänen puutöitään. Kun epäilin omia taitojani, hän kannusti sanomalla, että ”kaikkea osaa tehdä kun vain alkaa tekemään”. Se olikin yksi hänen viimeisistä neuvoistaan meille.

Isä oli lempeä isä. Kuoleman lähestyessä hän tuli jotenkin vieläkin tutummaksi. Puhuimme paljon ja itkimme yhdessä. Olemme kiitollisia niistä hetkistä, mitä saimme viimeisinä aikoina viettää hänen kanssaan. Saimme puhua kaikki asiat selviksi, saimme hyvästellä ja kiittää. Me jäljelle jääneet olemme onnekkaita, että voimme kulkea vielä samoja polkuja kuin isämme eläessään.

Marita Heikkinen

 

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>