Elämästä utelias

90 vuotta: Pentti Toija ehti ennen 90-vuotispäiväänsä kylvää sekä kesä- että talviperunat

 

Pentti Toija oli kolmivuotias, kun perheelle rakennettiin uutta kotia. Talo nousi Kostianvirran pohjoispuolelle isä Jalmarin pajan viereen. Lähellä sijaitsivat Kostian Myllyn ja Sahan isot rakennukset ja tukkiplaanit, meijeri siinä vieressä.

Elettiin vuotta 1925. Pikkumies seurasi uteliaana pihasta rakennustöiden etenemistä.

Venäläissyntyinen peltiseppä, jota sanottiin Jepuriksi, saumasi parhaillaan peltikattoa laudoista kyhätyllä pukilla istuen. Kesken kaiken pukki lähti luistamaan jyrkkää lapetta pitkin, törmäsi räystäskouruun, ja mies lensi voltilla alas maahan. Hänen onnekseen rakennuksen ympärillä oli perustuksen kaivamisen jäljiltä pehmeitä maakasoja, jotka säästivät loukkaantumiselta.

Pieni Pentti tuijotti silmät tapillaan, kun mies hurjan ilmalennon jälkeen nousi seisomaan ja alkoi itsekseen posmittaa vierasta kieltä huitoen samalla käsillään. Se meni yli kolmivuotiaan ymmärryksen; vasta paljon myöhemmin hänelle selvisi, että hurskas mies kiitti Jumalaansa rukouksin ja ristinmerkein.

Näky painui niin tiukasti pikkupojan mieleen, että vielä 90 vuotta täyttäessään hän osaa kuvailla tapahtuman hetki hetkeltä.

Samanlaisia tarkkoja, kuin mieleen valokuvautuneita tapahtumasarjoja hän pystyy kertomaan tuhansia elämänsä varrelta. Pentti Toija on ollut aina elämästä utelias, kiinnostunut kaikesta ja pikkutarkka asioiden oikeellisuudesta.

Ehkä hänestä on juuri sen takia tullut koko kylän kävelevä tietopankki, jonka Hämeen Heimoliittokin on palkinnut sekä pronssisella että hopeisella kotiseututyön ansiomitalilla.

– Se on semmoista touhua, niin. On tullut katseltua sinne taaksepäin, kun olen pälkäneläistä sukua ja aina täällä asunut. En noista nyt muuten tiedä, hän kuittaa itse ansionsa lyhyesti.

 

Yrittäjä polvenkorkuisesta asti

Pentti Toija istutti tammen kotipihaansa 10-vuotiaana. Mies ja puu ovat edelleen yhtä elinvoimaiset. Punainen tupa taustalla on Ruusuvuori, Irja ja Pentti Toijan ensimmäinen yhteinen koti.

Pentti Toijan lapsuuden perheeseensä kuuluivat isä Jalmari ja äiti Laura Katariina eli Kaisa sekä pikkusisko Tekla. Kavereita oli joka puolella, kun asuttiin keskellä kirkonkylää ja ympärillä kukoisti vilkas yrityselämä.

1930-luvulla Toijat perustivat virvoitusjuomatehtaan talonsa alakertaan. Kaisa Toija keitteli limonadiin tarvittavat mehut keittiön hellalla, ja Pentti sai kuljettaa käsikärryillä pullokoreja kahviloihin.

– Siihen hommaan tutustui äkkiä, kun sai hyvää juotavaa, hän virnistelee.

Tehdas kukoisti kunnes sota-ajan sokeripula sen lopetti. Pälkäneen Vesitehtaan kaluston Pentti Toija on lahjoittanut Pälkäne-Seuralle ja sitä säilytetään nykyään Oksalan tilamuseo Varstassa Kukkolassa.

– Olin kova yrittämään jo pikkupoikana. Meidän rapun alle laitoin kaverini kanssa oman pajan, jonne haettiin isän puolelta työkalut. Se yritys meni kyllä konkurssiin aika pian, kun isä huomasi ja korjasi vehkeet pois, Pentti Toija naureskelee.

Isompana bisnes sujui jo paremmin.

– Opin poikasena tekemään töitä pajalla ja siinä oppi tuntemaan autoja. 1930-luvun lopulla niitä rupesi enemmän olemaan liikenteessä, ja piti osata huoltaa uudempiakin malleja. Paja suljettiin viiden maissa, mutta minä jäin kyttäämään, jos sattuisi tulemaan joku apua tarvitseva.  Siitä sai aina muutaman markan omaa rahaa, hän kertoo.

Kerran syksyn koitteessa, kun koulutkin jo olivat alkaneet, Pentti odotteli tapansa mukaan asiakkaita. Alkoi tulla jo pimeä, kun joku ohikulkumatkalla ollut herra tuli sanomaan, että auton valot ei pala. Poika meni katsomaan, löysi katkaisijan ja käänsi valot päälle.

– Herra kysyi, mitä tämä maksaa, ja minä sanoin, että ei se maksa, kun ei ollut vikaakaan. Se laittoi minulle paperirahaa taskuun ja sanoi, että tämä on sitten tällä selvä. En meinannut silmiäni uskoa. Seuraavana päivänä sanoin polleana koulun jälkeen Lehtosen Keijolle, että mennääs tuonne kahville. Näytin semmoista vähän parempaa kahvilaa, joka oli Kangasalan kirkolla Ruutanantien varressa. Keijo ihmetteli, että kuinka sulla niin paljon rahaa on. Sanoin, että eilen tein niin hyvän bisneksen, että nyt sitä riittää, hän kertoo.

 

Koulusta jäi monta lystiä

Pentti Toija oli nopeaälyinen ja kekseliäs poika. Hänen ensimmäinen kotinsa sijaitsi joen vastarannalla ”Kyttälänkadun” varressa, ja siitä johti jyrkkä törmä kohti jokea. Se oli mainio mäenlaskupaikka, mutta naapurin täti ei halunnut, että mukulat laskettelivat siinä ja kävi kylvämässä tuhkaa liukumäkeen.

Mutta Penttipä oivalsi hakea ison leikkiautonsa, jossa oli vankat puupyörät. Sillä mentiin laskiaismäkeä niin että hurisi, eikä tädin tuhkista ollut haittaa.

Neljän kansakouluvuoden jälkeen Pentti-poika pääsi oppikouluun Kangasalle. Hän kävi koulun kotoa käsin, ja se tarkoitti monesti pitkää linja-auton odottelua.

– Oskari Helmikkala otti vain kaksi ja puoli markkaa matkasta, kun jotkut toiset ottivat kolme. Minä en koskaan saanut kuin sen kaksi ja puoli, niin että täytyi odottaa Helmikkalaa. Joskus me kaverini Lehtosen Keijon kanssa käveltiin Kangasalta kotiin, kävi se silläkin tavalla, hän kertoo.

Kouluvuodet menivät mukavasti ja menestys oli hyvä. Näihin päiviin asti on kokoonnuttu koulukaverien kanssa silloin tällöin.

– Monta lystiä siitä ajasta jäi, mitä muistella. Nyt ei vaan ole muistelemassa enää niitä toisia, hän toteaa.

 

Sota autokorjaamolla

Pentti Toija astui asepalvelukseen syksyllä 1941. Rintamajoukoissa JR 44:ssä hän palveli tammi- maaliskuussa 1942, sitten tuli komento Aunukseen kuudennen armeijakunnan 19. autokorjaamolle, jossa kuluivat asemasodan vuodet.

Lähellä sijaitsi 17. vankileiri. Kokemukset olivat välillä karmaisevia.

– Kun meille tuli uutta porukkaa linjasta, ne tykkäsivät ensin, että täällähän asutaan kuin hotellissa. Korjaamolla oli isot asuntoparakit, joissa henkilökunta majoittui. Oli pelkät lankkulattiat alakerrassa, alla tyhjää, ei ollut mitään eristystä. Talvella se oli aika vilpoista. Ja luteita oli niin helkkaristi, me sanottiin, että tapellaan puna-armeijaa vastaan, kun niistä yritettiin päästä, Pentti Toija naureskelee.

Öisin oli muutakin harmia kuin luteet. Neuvostoarmeija teki kiusaa kylvämällä pieniä suunnilleen käsikranaatin kokoisia räjähteitä ympäristöön. Ne rätisivät ja paukkuivat pitkin yötä ja aiheuttivat tulipalovaaran rakennuksiin.

– Siinä oli ilmatorjunta vieressä, mutta naapuri lensi hitaalla potkurikoneella niin matalalla, ettei sitä voinut tulittaa, olisivat lentäneet ammukset pitkin kylää ja tehneet vahinkoa, Toija selittää.

Lähellä sijaitsevaa Nurmoilan kylää pommitettiin täysillä, siellä tuli pahaa tuhoa ja kuolonuhreja. Kuolema, vankileirin kauhut, ihmisen pohjaton raadollisuus olivat arkipäivää ympärillä.

Aunuksen kokemukset jäivät kuin filminä mieleen. 2000-luvulla sotaveteraani Pentti Toija on kirjoittanut ne muistelmakirjaksi.

 

Isän jalanjäljissä

Sodan jälkeen Pentti Toija palasi Pälkäneelle ja isänsä pajalle, jonka hän myöhemmin kasvatti menestyväksi auto- ja moottorikorjaamoksi. Sanottiin, että minkä tahansa moottorilla käyvän kapistuksen vei Toijan Pentille korjattavaksi, sen sai toimivana takaisin.

Hän sai korjaamon nimiinsä 1950-luvun alussa ja ensimmäiseksi piti ryhtyä laajentamaan vuonna 1948 valmistunutta autokorjaamoa. 1965 pajan päälle tehtiin asunto-osa ja 1973 sorvaamolle oma noin 200-neliöinen siipi.

– Se oli aikamoista rakentamista, kun kymmenen vuoden välein tehtiin jotain uutta, vaimo Irja Toija muistelee.

Korjaamoyrittäjän arki oli siihen aikaan tiukasti kaikenlaisten tarkastajien seurannassa. Oli terveys-, palo- ja verotarkastajat, ja laitteiden kuntoa ja turvallisuutta tarkastettiin säännöllisesti.

– Kaikki piti olla juuri tiptopkunnossa, muuten tuli sanomista. Minä olin saanut paikalliselta sähkölaitoksen insinööriltä luvan, että saan itse rakentaa koneeni sähkötyöt, kunhan tarkastettiin että varokkeet ja sen sellaiset ovat kunnossa, Pentti Toija kertoo.

– Tarkastaja tivasi, miten sorvaamon koneet saa pysähtymään. Minä olin rakentanut kaiken niin, että pysähtyvät justiinsa. Näytin, että tästä kun painetaan, niin pam, kaikki on topissa. Kyllä se ihmetteli, että mitenkä tämä on mahdollista…

Pentti Toija luopui korjaamosta ja sorvaamosta 1980-luvun loppupuolella täytettyään 65 vuotta. Sekä korjaamolla että sorvaamolla on uusi omistaja ja kumpikin yritys toimii edelleen.

Jalmari Toija oli ahkera vapaapalokuntalainen, ja poika seurasi siinäkin toimessa isäänsä. Aktiivisena pälkäneseuralaisena ja kotiseutumiehenä Pentti Toija on toiminut monen historiateoksen oikolukijana, kotiseutuhistorian kerääjänä ja tallettajana.

Kunnan luottamuselimissäkin hän oli mukana, koululautakunnassa ja palotoimessa sekä Kostian myllyn ja sahan johtokunnassa.

 

Pentti Toija asuu Irja-vaimonsa kanssa edelleen samassa talossa, jonka katolta venäläinen peltiseppä tuli kuperkeikkaa alas.

Talo rakennettiin samana vuonna, kun Lauri Kristian Relander valittiin Suomen toiseksi presidentiksi. Nyt on valittu jo 12. presidentti, mutta talo on kestänyt ja selvinnyt ilman suuria korjauksia.

– Se tehtiin alun pitäen hyvin. Isä katsoi kunnon aineet, ja oli hyvät miehet tekemässä. Se Jepurikin oli oikein tunnettu peltiseppä täällä, Pentti Toija kertoo.

Piha talon ympärillä on huolellisesti hoidettu, kesä on lupaavassa alussa. Perunaa on kylvetty, sekä kesä- että talviperunaa. Salaatit ovat taimella. Pariskunta hoitaa edelleen kaiken itse.

– Perunamaata saa ruveta jo lanaamaan, Toija tuumiskelee ja rypistää kulmiaan hennolle rikkaruohokasvustolle.

Pihan keskellä kasvaa valtava tammi, jonka hän itse istutti siihen kymmenvuotiaana. Sen oksien lomasta näkyy Ruusuvuoren mökki, jossa yhteinen elämä vaimon kanssa aloitettiin vuonna 1950. Alempana rinteessä sijaitsevat korjaamon rakennukset.

Pentti Toija toteaa, että onneksi ei enää tarvitse rakentaa mitään. Tässä on koossa kaikki, mitä elämän varrella on tarvittu ja tarvitaan.

– Valmiiksi on rakennettu, juu.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?