Anu-Riikka Joenvuori-Susi sai 37-vuotiaana täyteen 20 vuotta parturi-kampaaja -yrittäjänä
Pälkäneläinen kampaaja Anu-Riikka Joenvuori-Susi sanoo, että pääasia kampaajan työssä on aina pää. Asiakkaan pää? Niin tietysti, sehän on itsestäänselvyys.
Kyllä, mutta tärkeä on myös kampaajan oma pää; se miten osaa ottaa kammattavat vastaan.
– Asiakas odottaa, että onnistun sataprosenttisesti työssäni. Joka kerta. Täytyy keskittyä, ottaa huomioon asiakkaan omat toiveet, miettiä hänen tyyliään, pään ja kasvojen muotoa, pukeutumista, koko kokonaisuutta. Vasta sitten syntyy hyvä kampaus, Joenvuori sanoo.
Hän kertoo olevansa ”karvoissa kasvanut”. Se tarkoittaa, että suuri osa lapsuutta kului äidin, Marjatta Joenvuoren parturi-kampaamossa Helsingissä. Äidin vaikutus tyttären elämään ja uraan on ollut muutenkin merkittävä.
– Tiesin jo lapsena, että minusta tulee kampaaja. Mitään muuta ammattia en halunnut itselleni. Äiti osasi arvostaa vahvuuksiani ja uskoi tulevaisuuteeni tällä alalla.
Joenvuori sanoo olevansa käsillä tekijä, ei teoriaihminen.
– Kampaajaksi ei opita pelkästään lukemalla teoriaa, vaikka siinä on työn kivijalka. Kun on oppinut teorian, luovuudelle ei ole rajoja. Pitää olla terve itsetunto, ihmissuhdetaitoja ja ennen kaikkea täytyy olla käsityöläinen, vähän taiteilijakin, hän määrittelee.
Åhmanilta Sörkan vankilaan
– Pyrin Pepe Åhmanin yksityiseen kampaajakouluun 15-vuotiaana vaikka siellä oli 18 vuoden ikäraja. Pääsin sisään ja valmistuin 16-vuotiaana kampaajaksi. Koulu sopi minulle, se oli käytännön läheistä opiskelua. Kahden viikon jälkeen laitettiin sakset käteen; oli oikeita maksavia asiakkaita, Joenvuori kertoo.
Hän valmistui kurssinsa kolmanneksi parhaana ja sai kohta työpaikan Åhmanilta.
Samalla iski 1990-luvun lama, ja työpaikkoja katosi kampaamoalalta rutkasti. Vasta-alkajan oli vaikea ryhtyä vuokratuoliyrittäjäksi, se oli siksi kallista varsinkin pääkaupunkiseudulla. Taloudelliset riskit vasta-alkavalle vuokratuoliyrittäjälle olivat Helsingissä suuret. Siksi Joenvuori muutti Hämeenlinnaan, mistä käsin hän kävi töissä Riihimäellä Tukkatalo Aholassa vuokratuoliyrittäjänä.
Siitä alkoi yrittäjän ura, 17-vuotiaana.
Koti-ikävä toi jonkin ajan kuluttua takaisin Helsinkiin, ja hän osti vanhempien tuella oman liikkeen Katajanokalta. Liike toimii yhä.
– Sain sen kannattamaan, mutta aloitin aika lailla nollasta, siksi maksettavaa kertyi melkoisesti. Vapaapäivänäni kävin siivoamassa Viking Linen toimistotiloja, että sain lisää tuloja, hän kertoo.
Sittemmin hän vaihtoi siivoustyöt viikoittaisiin parturikeikkoihin Sörnäisten miestenvankilassa. 19-vuotiaalle se oli alkuun melkoinen kulttuurishokki, mutta työsuhde jatkui monia vuosia. Vielä Pälkäneelle muutettuaankin, toista lasta odottaessaan Joenvuori hoiti parturikeikat Sörnäisissä.
Oma työ omissa käsissä
Sampo-pojan syntymä oli Anu-Riikka Joenvuoren elämän käännekohta. Hän myi liikkeensä Katjanokalta ja jäi äitiyslomalta
– Vanhemmillani on mökki Pälkäneellä. Tulin Sampon kanssa sinne kesäksi, halusin saada etäisyyttä vähän kaikkeen, Joenvuori kertoo.
Pälkäneellä hän tapasi nykyisen miehensä Jani Suden ja perusti uuden perheen. Syntyi Erika-tytär ja helsinkiläistytön elämä alkoi vakiintua pälkäneläisen perheenäidin uomiin.
Viisi vuotta sitten Anu-Riikka Joenvuori perusti oman kampaamon.
– Olin ensin Minna Suden kampaamossa töissä. Vähitellen aloin kaivata jotain omaa, hän kertoo.
Hänen kampaamonsa tilat sijaitsevat vierekkäin Kristi Tikan omistaman kampaamo For Youn kanssa. Sosiaalitilat ovat kahden kampaamon yhteiset, ja elämässä muutenkin paljon yhteistä, vaikka yritykset ovat täysin erilliset.
– Me ollaan tässä kuin yhtä perhettä. Kun tekee työtään yksin, on tosi tärkeää saada keskustelukumppani, sman alan yrittäjän vertaistuki, Joenvuori kuvaa.
Hän sanoo tiukasti, että kaksi kampaajaa vierekkäisissä työtiloissa eivät kilpaile toistensa kanssa.
– Yksi kampaaja ei pysty tyydyttämään kaikkia asiakkaita, vaikka olisi maailman paras. Tämä on yksilöllistä työtä, kahden kampaajan kädenjälki ei koskaan ole aivan samanlainen. Tarvitaan erilaisuutta, asiakkaista riiteleminen on aivan turhaa, Joenvuori tiivistää.
