Käyn jokainen arkiaamu työpaikkani kuntosalilla. Minua ärsytti vielä kymmenen vuotta sitten suunnattomasti paikan epäjärjestys. Kirjoittelin silloin tällöin henkilökunnalle omasta mielestäni humoristisia viestejä, joiden toivoin korjaavan tilanteen.
Laitan edelleen levyt omille paikoilleen, samanpainoiset samaan tappiin. Nostelen taljanvarret ja muut välineet niille varatuille paikoille sekä taivuttelen jumppamatot puolapuiden väliin kauniiseen jonoon. Kahvakuulat asetan niin kuin sotamiehet riviin pituus- ja painojärjestykseen. Vajaat juomapullot kannan ovenpieleen ja työnnän koristehiekkaan pojottamaan.
Vuosikymmenen työ on alkanut kantaa hedelmää ja joinakin aamuina siivottavaa on hyvin vähän. Ikävää on, että muutamme parin kuukauden päästä toisille saleille Pasilaan, siellä niitä on käytössä neljä, joten kuuden jäljellä olevan vuoden takia en enää tämänkaltaiseen kasvatustyöhön ryhdy. Minusta saattaa tulla jonkun keskustan liikuntakeitaan asiakas.
Aamutuimaan olen siis itsekseni sättinyt kasvattamattomia lapsia. Sanamukaisesti, sillä yksi punnertaja on poikani.
Vanhaksi kärttyisäksi Helsingin parhaiten palkatuksi siivoojaksi tiedän itseäni nimitettävän.
Aamuisin kuuntelen radiota. Ennen oli kanava aina Radio-Suomi ja jätin vastaanottimen piruuttani tuolle taajuudelle suihkuun lähtiessäni.
Kuntoaan käy ylläpitämässä päivittäin 20–50 minua nuorempaa virkamiestä. Ikinä eivät Yleisradion ohjelmat ole kuuluneet kello 5.30, kun rakkineen olen avannut.
Sittemmin olen laajentanut näkemystäni kuuntelemalla myös muita asemia. Kaikille on ominaista, että äänitteet pilataan hölöttämällä joutavia introjen ja outrojen päälle.
Aamujuontajat pyrkivät olemaan innostuneita sekä virkeitä ja ennen kaikkea mielettömän vitsikkäitä. On muuten mahdottoman vaikea olla hauska, jos ei ole hauska. Jokaisessa ohjelmassa on typerääkin typerämpi kysymys, johon oikein vastaamalla saattaa voittaa edestakaisen kävelymatkan Vantaalle ja takaisin.
Minulla on omat inhokkini. Yksi juontajista kykenee tekemään yhdyssanavirheet puhuessaan. Toinen nauraa kihertää kaikelle, vaikka kertoisi presidentin kuolemasta.
On vielä onneksi jokunen taajuus, joissa pölötykset alkavat vasta lähempänä kello seitsemää.
Kävellessäni kaupungilla noidun huoltofirmat alimpaan helvettiin.
Liukkautta ei osata torjua kuin joillakin kemikaaleilla, jotka syövät kengät ja housujenlahkeet piloille. Töhkä kulkeutuu jaloissa huoneisiin aiheuttaen suunnatonta mielipahaa ja ärtymystä.
Raitiotievaunuihin nousen kuuliaisesti sen jälkeen, kun minua vanhemmat ja nuoremmat ovat ensin rynnänneet vapaille istumapaikoille, joista osalla matkustavat kulkijoiden kauppa- ja urheilukassit.
Keskustan asematunnelitason ison sokkeloisen osuuskaupan tungoksessa valitsen yleensä kärryjen kanssa pikakassajonon. Näköyhteyden saatuani ja virheen havaittuani pujottelen hermostuneen 15 metriä pitkän letkan jatkeeksi puoleksi tunniksi nojailemaan.
Tavallisesti jonkun asiakkaan jogurttipurkki särkyy hihnalle viivästyttäen maksutapahtumia.
Illalla tuijotan vähän aikaa telkkaria. Kun vaihdan kanavaa, kone joko mölähtää hirvittävällä volyymillä tai sitten pitää tökkiä ääntä lisää.
Ylen kanavilla ei mainosteta mitään kaupallista. Sen sijaan tulevista ohjelmista kerrotaan kyllästymiseen asti ja ne insertit tulevat ainakin meidän televisiostamme todella paljon kovemmalla äänellä kuin esimerkiksi uutisia edeltänyt ajankohtaisohjelma.
Vanha mies saa olla tarkkana ja jos emäntä on ennättänyt vetäytyä yöpuulle, palaute tulee aivan välittömästi ja suoraan.
Kesällä on pidettävä vanhassa kerrostalossa makuuhuoneen ikkunaa auki yöllä.
Kadun puolelta eivät sisäpihalle mölyt ja liikenteen meteli kovin häiritsevinä kantaudu. Ikkunani alla sen sijaan tupakoivat suositun ravintolan kokit ja tarjoiluhenkilökunta – aivan mahdottomasti muuten. Huoneistossamme on viilennyksen vuoksi läpiveto ja sauhu kulkeutuu osin nokkaani viistäen sisemmälle taloon.
Vetelin aikoinaan kaksi aski norttia päivässä. Nyt ei enää haise rööki hyvältä.
Päivystävän komisarion tekstiviesti saattaa ajaa hereille ennen aamua, joten se niistä öistä.
Verenpaineen noustessa ja sykkeen tihentyessä alan muistella, mikä on minun tilanteeni oikeasti.
Olen 57-vuotias mies ja terveydentilani on hyvä. Sama vaimo on ollut vihittynäkin vierellä jo 31 vuotta.
Meillä on kolme aikuista poikaa, joilla kaikilla on hyvät työpaikat, autot ja asunnot sekä kahdella ihanat perheet. Isovanhempien aarteet Laura ja Luka täyttävät kesällä kaksi vuotta.
Asumme mukavassa asunnossa Helsingin keskustassa kävelymatkan päässä työmaasta. Meillä molemmilla on vakaat, hyvät työpaikat.
Hermoja voi lepuuttaa Aitoon vapaa-ajan asunnolla. Vaihdoin juuri uuden auton.
Saan laulaa, kirjoittaa, lukea, käydä kuntosalilla, pelaamassa lentopalloa sekä teatterissa riittävästi.
Syön joka päivä mainiota ruokaa ja otan silloin tällöin oluet. Olen hyvissä väleissä muiden ihmisten kanssa.
Viimeksi asettelin asioita vaakakuppiin 5.3. lukiessani lööpeistä kirjailija Kari Hotakaisen kolarista.
Laitoin tekstiviestin ja sain parin päivän päästä vastauksen: ”Mies elää kaikki raajat leikattuina hissukseen. Mutta onnellisena, että saa elää.”
1970-luvun loppupuolella istuskelin I tutkintatoimiston päivystyksessä sunnuntaina aamupäivällä.
Päivystävän ylikonstaapelin puhelin soi. Siellä oli erittäin tuohtunut veronmaksaja, joka vaati poliisia paikalle sakottamaan, kun kerrostalon sisäpihalle oli pysäköity ilman lupaa.
Leo Niinimäki kyseli, onko siellä tilaa vielä jäljellä talon asukkaille. Soittaja sanoi ruutuja olevan tyhjillään kosolti, mutta piti rikosta edelleen varsin törkeänä.
Leksa tiedusteli mieheltä, tietääkö tämä, mikä ohjelma tulee nyt television ykköskanavalta.
Kun vastaus oli kieltävä, jatkoi ylikonstaapeli edelleen: ”Sieltä tulee jumalanpalvelus. Avaatteko vastaanottimen ja katsotte toimituksen loppuun. Mikäli tämä pysäköintiasia vielä sen jälkeen vaivaa mieltänne, soittakaa uudelleen.”