Olen joskus kirjoitellut toiminnan ihmisistä, jotka kärsivät joutuessaan pelkästään lomailemaan.
Olin itse tekemässä älytöntä hiilijalanjälkeä maaliskuussa 2010, vasta nyt uskallan asian tunnustaa julkisesti. Vietimme Karibialla tyhjänpanttina pari viikkoa.
Minulla on teolleni olemassa huonot perustelut. Keskitimme vuosituhannen vaihteessa ostoksiamme entistä enemmän yhteen kauppaketjuun. Bonuksiin emme koskeneet ja alkoi elää unelma loistoristeilystä. Toisen matka kuitattiin kokonaan ostohyvitysrahoilla ja melkoinen osa myös toisen.
Jotakin hyötyä oli, kun lapset, isotkin, asuivat kotona.
New Yorkissa vietimme kolme yötä, sitten päädyimme lujien turvatarkastusten jälkeen Suomen Turussa 2000-luvun alussa rakennetulle loisteliaalle risteilijälle. Yhteisöä voi kooltaan verrata tyypilliseen kirkonkylään ennen kuntaliitoksia, asukkaita noin 4500.
Tässä tapauksessa meitä matkalaisia oli yli 3000 ja henkilökuntaa lähes 1500. Muuten tarjontaa löytyi kuten suurkaupungin ydinkeskustasta: ravintoloita, elokuvateatteri, jää- ja uimahallit, casino, kauppaliikkeitä jne.
Elo laivalla oli liian helppoa. Hintaan sisältyi periaatteessa kaikki ruokailu, tavallinen kahvi ja alkoholittomat juomat. Evästä sai periaatteella 24/7.
Joutilaan elämään tottui hyvin nopeasti. Aamulla aloitettiin joko buffet-aamiaisella tai sitten välillä tilattiin hyttiin. Ilmojen lämmittyä oli mukava istuskella parvekkeella aamukahvia juomassa.
Kiinteistönvälittäjät myyvät asuntoja monin eri keinoin. Yksi valtti on merinäköala. Joskus joutuu kuulemma nousemaan keittiöjakkaralle kurkkimaan pienestä tuuletusikkunasta nähdäkseen suolaista vettä. Nyt oli olohuoneesta ja parvekkeelta yhteensä viisi vuorokautta näkyvissä maisema, missä ei ollut muuta katsottavaa kuin taivas ja Atlantin valtameri.
Kummallista oli, ettei yhtäkään alusta osunut näköpiiriin aavalla. Edes sisävesien kasvatti ei tuohon näkymään kyllästynyt, ihme kyllä. Siinä istuskellessa tuli monesti mieleen Konsta Pylkkäsen lausuma; ihmisellä on maailmankaikkeudessa kusiaisen valtuudet.
Päivät menivät jonkun murteen mukaan räkyillessä. Puuhasteltiin mitä puuhasteltiin.
Kuntosali oli hyvä. Muuten aktiviteetteja tuputettiin kyllästymiseen asti.
Jostakin syystä suomalaiseksi mainostettu sauna ei kiinnostanut. Kokeilin tietenkin. Kiukaassa ei ollut kiviä kuin kourallinen ja löylynheittoa ei kukaan ennen minua ollut vähään aikaan harrastanut. Ison löylyhuoneen toinen asiakas loi ihmetteleviä silmäyksiä, kun räpsin vettä sähkövastuksien päälle. Katsoi niin kuin hullua ja poistui päätään puistellen.
Aurinkokannella näki kaikenlaista. Jossakin näkymässä katse lepäsi – toisessa silmä sairasti.
Kävimme joka ilta pönöttämässä illallisella. Monipuoliset ruokalistat käytiin tarkoin läpi, maisteltiin sormi pystyssä viinit niin kuin paremmatkin ja puheltiin omasta mielestämme sivistyneesti ehyet vaatteet päällä.
Joka paikassa palveltiin upeasti, toivoteltiin hyvät päivät ja kyseltiin voinnit. Tuntui Suomen pojasta melko erikoiselta käyttäytymiseltä. Asia selittyi matkan hinnassa.
Ensimmäinen pysäkki oli St. Thomasin saarella. Kävelimme katsomaan kaupunkia.
Heti maihin päästyämme pyörivät ympärillä kymmenet kauppiaat, pirssimiehet ja kiertomatkojen junailijat.
Rantautumiskohteet olivat toki kaikki erilaisia. Kirjo vaihteli äärimmäisestä köyhyydestä amerikkalaiseen yltäkylläisyyteen. Laivasta astuttaessa kaikki näytti kuitenkin joka paikassa vähän aikaa tismalleen samanlaiselta.
Illan suussa lähdimme jatkamaan matkaa. Vastakkaisessa kaijassa oli kiinni iso alus, kaikki matkustajat olivat miehiä, mutta kyse ei ollut sotalaivasta. Vilkuttelimme iloisesti turvallisen välimatkan päästä.
Pienet lapset ovat joka paikassa yhtä hurmaavia. Nätit tytöt ja pojat oli puettu viimeisen päälle.
Koulupukuihin sonnustautuneet oppilaat lauloivat, riehuivat ja nujusivat keskenään ihan samalla tavalla kuin pohjoiset valkoisemmat vekarat.
Saaret tai valtiot, joissa kävimme St.Thomasin jälkeen olivat St.Martin, Dominica, Barbados, Antiqua ja Puerto Rico.
Päädyimme parin meripäivän jälkeen takaisin New Yorkiin ja jäljellä oli enää Tapio Rautavaaran sanoin se paras matka, kotimatka, ainoastaan kahdeksan tunnin lento myötätuuleen.
Elin lapsuudessani ja varhaisessa nuoruudessani välillä aikoja, jolloin oli pientä puutetta milloin mistäkin.
Laivalla näin ihmisiä, joiden käytös oli törkeää. Lautasille kerättiin mielettömät määrät herkkuja ja puolet jätettiin syömättä. Aikuiset miehet söivät pesäpallohattu päässä miltei munasillaan ravintolassa, vaikka säännöt määräsivät toisin.
Joukossa oli todennäköisesti iso määrä kaltaisiamme ihmisiä, jotka olivat säästelleet tai kovalla työllä hankkineet matkarahat tehdäkseen kerran elämässä tämmöisen reissun. Mutta näki myös paljon ökyrikkaita kultaisin koruin ja ketjuin vuorattuja telineitä, joilla Rolexit koristivat ranteita.
Kauhulla ajattelin tulevaisuuden hyvinvointisuomea, jossa jalattomaksi itsensä syöneet turpeat ihmisrauniot ajelevat jalkakäytävillä sähköpyörätuoleilla ja invaskoottereilla.
Lihavat nuoret miehet ja naiset joutuvat käyttämään hissiä, kun jalka ei rappuselle nouse. Risteilijällä nämä oliot tuntuivat puhuvan englantia amerikkalaisittain murtaen.
Minun ei tarvitse toista kertaa lähteä.
Lönnrotinkadulla on parveke, samankokoinen suunnilleen kuin Explorer Of Seas’illa. Siinä istuessa voi katsella 1900-luvun alussa rakennettujen kivitalojen sisäpihoille, seurata lasten ilakointia päiväkodin hiekkalaatikolla tai syynätä autokorjaamon elämää ja tarkkailla TV-kokin tupakointia sekä nähdä monta muuta arkista askaretta.
Paras paikka tietenkin on Aitoon mökin terassi, siitä avautuu näkymä pienelle metsäjärvelle.
