Partiovaellus: Kostian Kahlaajat patikoivat kesäkuun puolivälissä viikon Urho Kekkosen kansallispuistossa

Partiolaiset kokivat kesään heräävän Lapin

Pälkäneläinen partiolippukunta Kostian Kahlaajat ry toteutti pitkään haaveilemansa pidemmän vaelluksen Lapin erämaahan.

Jylhää rotkomaista Kulasjokea Taajoslaavun ja Luulammen välillä.

Vaelluksen mahdollisti ahkera urakointi edellisvuoden lättymyynnillä, joiden tuloilla saatiin matkakustannukset pysymään pieninä lähtijöille. Lähes kaikki retkiruoka kuivattiin myös itse kevään aikana, joka ansiosta saimme maukkaan ja kevyen ruokavalion. Näin rinkat eivät painaneet nuorimmaisillakaan liikaa.

Patikkaretkeen osallistui 33 partiolaista. Seikkailijaryhmän 12-vuotiaat olivat reissun nuorimmat patikoijat. Hauhon partiolaisista saimme vahvistusta sekä Juupajoen Eräpartion sudenpentuvetäjän.

Lasten vanhemmista osallistui myös äärimmäisen hyvä porukka, jonka avulla reissu toteutui loistavasti. (Toivottavasti jatkossakin lippukunnassamme nähdään lasten vanhempia osallistumassa tapahtumiin/retkiin, koska he tuovat uutta virtaa ja ideoita lippukuntamme kehitykselle.)

Matkaa taitettiin Helmikkalan bussilla. Bussikuskina toimi myös Pälkäneen oma Saamen Koltti Saska, jonka paikallistuntemus viihdytti bussisiirtymillä.

Majoitus tapahtui alussa ja lopussa Hämeen Partiopiirin ylläpitämällä Lapin Hämeen leirialueella. Vaelluksen lisäksi kävimme muun muassa Inarissa risteilyllä sekä Siidassa.

Siidassa toimivat yhteistyössä Suomen saamelaisten kansallismuseo ja Metsähallituksen luontokeskus. Näiden lisäksi piipahdimme Sajoksessa, joka toimii saamelaiskulttuurikeskuksena. Siidassa saimme myös syödä todella tuhdin ja maukkaan porokeiton. Säät suosivat reissua ja muutaman ripauksen saimme vettä niskaamme ukkosen kera. Itikat myös vasta heräilivät, joten niistä ei ollut harmia.

 

 

 

Päiväkirjaotteita Mallasmies-ryhmän reissusta

 

Ensimmäisen vaelluspäivän aikana suuntasimme matkamme Lapin Hämeestä Kopsusjärvelle. Matka taittui joutuisasti tuoreilla jaloilla tunturikoivikossa polkuja ja hiihtouraa pitkin. Laitoimme ruokaa trangioilla ja katsastimme teltoille hyvät paikat.

Ennen leiripaikalle saapumista saimme ensimakua vaelluspäivien aikana tutuksi käyneeseen joen ylitykseen. Otimme kengät pois jalasta ja menimme rohkeasti kahlaamaan.

Onneksi joet Urho Kekkosen kansallispuistossa ovat suurimmaksi osaksi matalia ja kapeita. Ensimmäinen päivä sujui muuten mallikkaasti, mutta Justuksen kengät alkoivat irvistää jo viiden vaelluskilometrin jälkeen.

Justuksen kengistä voisi kirjoittaa vaikka oman tarinansa, mutta mainittakoon, että loppumatkan Justus joutui kulkemaan lainakengissä, sen verran pahasti kengät kuluivat.

Jimi, Arto ja Justus yöpyivät Hamokeissa eli riippumatoissa, me loput – Aksel, Patrik, Nuutti ja Elias sekä me johtajat Antti ja allekirjoittanut – teltoissa.

 

Matkalla Luirojärvelle oli useita purojen ylityksiä.

Toinen vaelluspäivä alkoi pilvisenä ja hiukan koleana. Emme kuitenkaan säätä säikähtäneet, vaan suuntasimme matkamme kohti Luirojärveä.

Matkan aikana huomasimme, että olin tulkinnut kartan mittakaavan väärin ja siten suunnitellut reitin liian pitkäksi. Linja-autossa katsastimme useita eri karttoja kansallispuistosta ja oletin, että käyttämämme karttakopio oli 1:50 000. Tosiasiassa meillä oli käytössä kartta, jossa sentti vastasikin 500 metrin sijasta kilometriä ja näin ollen suunniteltu reitti kaksinkertaistui.

Pojat eivät kuitenkaan halunneet muuttaa suunnitelmia, sillä olihan Luirojärvellä luvassa lämmin sauna vaelluspäivän päätteeksi. Myös tieto siitä, että tarpojatytötkin suuntasivat matkansa kohti Luirojärveä, sai pojat pysymään alkuperäisessä suunnitelmassa..

Matkalla tutustuimme pieneen savottakämppään, joka oli museoitu. Aitaojalle saavuttaessa emme löytäneet ojan toiselta puolelta polkua, vaikka sitä porukalla haimme. Niinpä otimme kompassilla suunnan kohti Luirojärveä ja hyvin pääsimme perille asti. Polkukin löytyi loppumatkasta.

Kolmantena vaelluspäivä jaloissa oli jo useita rakkoja.

Ennen kuin pääsimme Luirojärvelle autiotupien luo, tarvitsi meidän kahlata vielä kerran joen yli. Noin 35 kilometrin kävelyn jälkeen hellät jalkapohjat yhdistettynä kylmään veteen ja kiviseen joenpohjaan ei ollut ihan se päivän paras kokemus, mutta vastarannalla saattoikin sitten hymyillä leveästi.

Päätimme jo illalla saunomisen jälkeen, että kolmantena vaelluspäivänä vietämme aamupäivän vapaata. Itse suuntasin aamupäivällä matkani kohti Sokostia, jonka huippu kohoaa noin 500 metriä ympäröivästä maastosta ylemmäs yli 718 metrin korkeuteen.

Koska olimme sopineet, että jatkamme matkaa iltapäivällä, jäi patikointini Sokostin huipulle hieman vajaaksi, mutta noin 600 metrinkin korkeudesta oli komeat näkymät useine tunturin huippuine. Sain myös kokea kuinka nopeasti sää voi tuntureilla vaihdella. Lähtiessä aurinko paistoi komeasti ja lämpötila oli 20 asteen tietämissä. Aurinko meni kuitenkin pilveen ja tuulen puhaltaessa ei meinannut tarjeta edes takki päällä.

Iltapäivällä jatkoimme matkaa taas yhdessä. Ensin matkasimme Tuiskukurun autiotuvalle, jossa olimme jo edellisenä päivänä pitäneet taukoa. Kahdeksan kilometrin patikoinnin jälkeen ruoka maistuikin tutuksi käyneellä taukopaikalla. Tuiskukurun läheisyydessä näimme myös metson, joka oli yksinään soitimella. Pojat saivat metsosta hyviä kuvia.

Iltanuotiolla Kotakönkään laavulla kolmantena vaelluspäivänä.

Tuiskukuru oli upea nähtävyys suurine korkeuseroineen ja hyvää vaihtelua edellispäivän maisemille, jotka nekin olivat upeita. Ehdimme jo hiukan odottaa perille pääsyä Kotakönkäälle, sen verran oli matkaa takana ja maastossa haastavuutta, lähinnä korkeuserojen vuoksi. Myös tarpojatytöt yöpyivät Kotakönkäällä.

 

Seuraava vaelluspäivä olikin meidän viimeinen, vaikka alun perin olimme suunnitelleet päivän pidemmän reitin.

Lähdimme aamulla Kotakönkäältä ja suuntasimme kohti Rautulammin päivätupaa. Ensimmäistä kertaa vaelluksen aikana tytöt olivat takanamme ja pojilla oli tarve edetä rivakasti, etteivät tytöt vain saisi meitä kiinni.

Päivätuvalle päästyämme alkoi ripsiä vettä, niinpä menimme ihan tupaan asti sadetta pitämään. Tuvassa olikin muutama muu vaeltaja ruokailemassa ja taukoa pitämässä.

Jatkoimme matkaa tuvalta tavoitteenamme poroerotustupa, jonka piti olla meidän viimeinen yöpymispaikkamme. Valitsimme kuitenkin lukuisista poluista väärän, eikä matkamme suuntautunutkaan kohti poronerotustupaa.

Kun huomasimme erheemme, teimme uuden suunnitelman ja jatkoimme matkaa sumussa yli tunturin kohti Kiilopäätä. Kello lähestyi jo kymmentä illalla ja lämpötila oli niukasti plussan puolella. Osa pojista ilmoitti myös olevansa väsyneitä pitkästä taipaleesta, toiset taas ilmoittivat, että virtaa on vaikka mentäisiin ohi Kiilopäänkin. Parin tauon aikana käydyn keskustelun ja iltapalan jälkeen jatkoimmekin matkaa aina Lapinhämeeseen asti, joka oli vaelluksemme määränpää. Olimme perillä vain muutamia minuutteja ennen puoltayötä, väsyneinä ja onnellisina.

Torstain käytimme varustehuoltoon ja lepoon. Perjantaina matkasimme kohti Inaria tutustumaan saamelaiseen kulttuuriin, mutta se onkin jo ihan toinen tarina.

Näin ulkopuolisena, tosin partiolaisena kuitenkin, tahdon vielä kiittää Kostian Kahlaajia, että pääsin heidän mukaan valmiiksi suunniteltuun ja valmisteltuun vaellukseen. Oli upeaa olla vaelluksella mukana mukavassa seurassa.

Kiittäen


Juupajoen Eräpartio

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?