Vuodesta 1996 olen kartoittanut pienen jalohaukan, nuolihaukan esiintymistä Kukkialla. Vuoden 1995 elokuussa järvellä näkemäni ja kuulemani kolme nuolihaukan lentopoikuetta olivat alkusysäys tämän lajin valikoitumiseksi seurantalajikseni. Kesien välillä seurannan tehokkuudessa on vaihtelua, yksikään kausi ei ole jäänyt täysin väliin. Innostus ei ole hiipunut, nuolihaukka on koukuttanut minut.
Kukkian nuolihaukkojen elin- ja pesimäpiirit, reviirit, ja muutokset niillä ovat hahmottuneet minulle vuosien mittaan. Seurantavuosien aikana on varmuudella syntynyt yksi, Äikkäänselän reviiri, ja autioitunut yksi, Koiralahdensaariston reviiri.
Pyrin vuosittain löytämään haukkaparien reviireiltään kulloinkin valitsemat pesät ja rengastamaan niistä poikaset. Joskus pesä löytyy rengastusmielessä liian isojen poikasten vaiheessa tai poikasten osatessa jo lentää. Pesä voi jäädä löytymättä ja aikuiset linnutkin näkemättä, jos munat tai pienet poikaset on jo viety. Mutta kymmeniä nuolihaukan pesiä olen löytänyt ja poikasia rengastanut.
Muut paitsi autioitunut Koiralahdensaariston reviiri ja Rautajärvi olivat asuttuja myös 2011.
Isosaaren ja Rautajärven kohdalla nuolihaukkahavaintoja on niin niukalti, että vakiintuneen reviirin nimitystä ei oikein voi käyttää kuten muista voi, vankoin perustein.
Kuluva nuolihaukkavuosi on keskeneräinen, nuolihaukkanaaraat munivat Kukkialla keskimäärin kesäkuun toisella viikolla. Rengastusaika koittaa sitten heinäkuun puolivälistä alkaen, joku poikue saa renkaansa vielä elokuun alussa.
Heinäkuun alussa Kukkian kesänviettäjä voi nuolihaukan suomana äänimaisemana kuulla kiikiikii- tai pitpitpitii- ääntelyä, kun hautova naaras saa koiraan tuoman saaliin. Äänet moninkertaistuvat kun ruokittavia kuoriutuu ja vielä edelleen jos pesintä etenee onnistuneesti.
Nuolihaukat eivät itse rakenna pesää
Nuolihaukan reviirit piirtyvät niillä olevien pesäpohjien, linnun reviirivaatimusten ja saalistusalueiden etäisyyksien ehdoilla.
Nuolihaukka ei – kuten eivät mitkään jalohaukat – rakenna itse pesäänsä. Naaras munii useimmiten variksen vanhaan pesään, joskus korpin tai toisen haukkalajin rakentamaan pesäalustaan, Kukkialla kerran tuulenpesäänkin.
Mielikuvissa nuolihaukkarengastaja keikkuu lipputankomaisen luotopetäjän latvassa. Usein varis on valinnut tällaisenkin petäjän oksillaan risupesää kannattelemaan, joskus valittu puu olisi kaarevuutensa vuoksi lipputangoksi kelpaamaton. Korkeudeltaan vaihtelevat kilpikaarnaiset ikipetäjät monihaaraisine latvustoineen ovat yhtä lailla varisten ja sittemmin nuolihaukan suosiossa. Monenlaisissa latvuksissa olen Kukkiaa katsellut.
Nuolihaukkareviirit ovat pysyviä, pysyvämpiä kuin asukkaansa. Saksassa ja Hollannissa nuolihaukkoja on tutkittu rengastamalla poikasia yksilöllisin värirenkain ja lukurenkain. Rengasyksilöiden jälleenkohtaamiset ovat valaisseet nuolihaukkojen elämää ja käytöstä. Saksalaisen tohtori Dietrich Fiuczynskin kirjassa Der Baumfalke ( 5.painos, 2011, Die Neue Brehm-Bucherei) tuloksista kerrotaan:
Nuolihaukka on pesimäseuduillaan reviiriuskollinen ja myös pariuskollinen. Toisen kuoltua uusi puoliso täyttää reviirin suvunjatkopaikan.
Nuolihaukka on osoittautunut viehättävästi myös synnyinseutu-uskolliseksi. Yksilöllisesti rengastettuja, muuttomatkan suorittaneita nuoria nähdään jo ennen niiden kahden vuoden sukukypsyysikää vanhempiensa reviirin liepeillä. Sittemmin ne pesivät lähistöllä.
Erityisesti koirashaukat vaikuttavat leimautuvan vahvasti synnyinseutuunsa. Pesimäpaikkakilpailua rajoittaa nuolihaukkanuorten korkea kuolleisuus, joka voi ylittää 60 prosenttia ensimmäisenä elinvuotena.
Suomen rengastettu ikäennätysnuolihaukka on Urjalassa Juha-Pekka Mäki-Taskun 21.7.1999 rengastama pesäpoikanen. Se kontrolloitiin 22.7.2009 Kokemäellä, jossa tuo naaras, pesi 51 kilometrin päässä synnyinpesästään.
Missä nuolihaukat ovat talviaikaan?
Olen rengastanut nuolihaukan poikaseni tavallisin alumiinirenkain. Perinteisen rengastuksen yleisin tarkoitus on kartoittaa muuttavien lintujen talvialueita, muuttoreittejä, muuttonopeuksia, ikää, kuolinsyitä, poikastuottoja.
Kukkialla rengastamieni nuolihaukan poikueiden keskimääräinen koko rengastushetkellä on 2,3. Toiveestani huolimatta minun rengastamistani nuolihaukoista ei ole ainakaan vielä yhtäkään löytöä, vaikka niitä on toki vääjäämättä kuollut.
Saharan eteläpuolelta on kaikkiaan vain kaksi löytöä: hollantilainen nuori lintu Sambiasta ja suomalainen, pälkäneläinen nuori nuolihaukka Transvaalista Etelä-Afrikasta, 9650 kilometrin päässä rengastuspaikastaan. Lintu kuoli sähköiskun seurauksena 7.3.2007, Vesa Nieminen oli rengastanut sen 19.7.2006.
Varsinkin sääksiseurannassa tutuksi tullutta satelliittilähetintekniikkaa on käytetty nyt myös mielenkiinnosta nuolihaukan muuttoreitteihin ja talvialueisiin.
Nuolihaukan painoon suhteutettu, viisi grammaa painava prototyyppilähetin kiinnitettiin 9.8.2008 berliiniläiseen aikuiseen naarasnuolihaukkaan. Uusimman Der Baumfalke-kirjan ilmestymiseen mennessä kaksi meno-paluumatkaa seurattiin: Syysmuuttoreitit olivat lähes identtiset noin 10 000 kilometrin lennot.
Ensimmäinen lento Berliinistä Etelä-Angolaan kesti 49 vuorokautta. 88 prosenttia talviajastaan lintu vietti Angolan savanniseudulla, lopun Namibiassa, Sambiassa, Botswanassa ja Zimbabwessa.
Termiittien ja sirkkojen jahdissakin lentokilometrejä kertyi saman verran kuin yhdellä muuttosiivulla. Pohjoista kohti haukka lähti 7.4.2009. Reitti oli läntisempi kuin syysmuutolla, Afrikan muotoja seuraileva, Espanjan itärannikkoa viistävä. 16.toukokuuta naaras oli takaisin kotireviirillä, jolla tuttu koiraspuoliso jo oli.
Satelliittinaaras toi osaltaan varmuuden aiemmalle otaksunnalle, että nuolihaukoilla koiras jää auttamaan jälkeläiset itsenäisiksi: naaras oli jättänyt reviirin jo 28. elokuuta, jolloin parin kaksi jälkeläistä vielä koiraan johdolla opettelivat kuinka sudenkorento viedään suoraan lennossa kynsistä nokkaan.
Variksista hyötyä nuolihaukoille
Kukkian nuolihaukkakanta on hieno ja voimissaan. Samanaikaisesti voi todeta, että niin on myös järven rannoilla ja saarissa pesivä variskanta.
Variksilta jää nuolihaukoille, tuulihaukoille, joskus ampuhaukoillekin välttämättömiä pesäalustoja. Nurja puoli on järvivaristen enenevä erikoistuminen vesilintujen, lokkilintujen (ei harmaalokin!) munien tuhlaavaan rikkomiseen ja niiden sisällön juomiseen tai haudotummilla alkion syömiseen ja poikasilleen syöttämiseen. muistakin syistä useat järvilajit ovat hätää kärsimässä.
Kukkialla kuikkien poikastuotto on ollut pitkään vastaavanlaisia järviä parempi, nyt se on huonontunut ja variksen juomia munia löytyy ikävän paljon. Valtakunnallisessa uhanalaisluokituksessa tukka- ja punasotka luokitellaan vaarantuneiksi lajeiksi, rantasipi silmälläpidettäväksi kuten selkälokkikin edelleen, haapana ja tavi ovat taantuneet.
Jos varisten määrää pystyttäisiin vähentämään tekopesät voisivat olla ratkaisu nuolihaukan pesäalustoiksi.
Berliinin ja Brandenburgin alueilla kokeiltiin 1980-luvulla hyväksyisikö nuolihaukka tilavan, täytetyn rottinkikorin pesäkseen. Kaikkiaan 50 koria kiinnitettiin variksenpesämäisesti mäntyjen oksistoon. Todetuista 135 pesinnästä 77 oli variksen, 19 korpin ja kolme petojen pesässä, 36 rottinkikorissa.
Monissa maissa nuolihaukkakanta seurailee paikallista tai maanlaajuista suhtautumista varikseen. Englannissa kanta on runsastunut varisten vähentämisen lähes loputtua, toisaalta varis tai korppi saattaa joskus ehtiä napata nuolihaukankin munan tai munat.
Saksassa nuolihaukka on luokiteltu vaarantuneeksi, Suomessa vakaaksi 2000–3000 parilla.
Kaakkois-Suomessa nuolihaukkoja rengastava Esa Sojamo kirjoittaa (Suomen Haukat ja Kotkat, Kirjayhtymä, 1993): ”Hyvin ”ottava” pesämalli kaipaa kehittäjäänsä”. Jospa se olisi Suomessakin ja Kukkialla rottinki- tai pajukori. On kiehtovaa ajatella, että Kukkia piirtyy nuorten nuolihaukkojen atlakseen ja selviytyjiä palaa.
Järven nuolihaukkareviirien elinvoima on säilyttämisen arvoinen.
Anu Murto
