Kirjailija, kirjallisuudentutkija Panu Rajalan mukaan rakkaus ja väkivalta ovat kirjallisuuden valta-aiheet, joihin miltei jokainen teoslopulta palautuu.
– Ja kuten Mika Waltari teoksessaan Aiotko kirjailijaksi? kirjoitti, ei taiteellinen rakkausromaani voi koskaan päättyä häihin, avioliittoon, kyökkiin ja lapsiin. Jokin onnettomuus teoksessa täytyy aina olla, Laitikkalan Kirjateltalla rakkausromaaneista esitelmöinyt Rajala totesi.
Naisten mies
Esitelmänsä otsikoksi Rajala oli valinnut Täyttymättömän rakkauden sankarit. Ensimmäiseksi ruodittavaksi aiheeksi valikoitui Juhani Aho ja hänen teoksensa Yksin. Ahon elämää ja taidetta Rajala pohtii paljon viime vuonna ilmestyneessä teoksessa Naisten mies ja aatteiden.
– Kun puhun Ahosta naisten miehenä, en missään nimessä vihjaile hänen olleen minkäänlainen casanova. Naisten mies Aho oli siinä mielessä, että naissuhteet merkitsivät hänelle tavallista enemmän. Hän koki suhteet hyvin syvästi, hänen tapansa kuvata naisten sielunelämää oli hyvin sensitiivinen ja tarkka, Rajala kuvaili.
Yksin-teos on todellinen esimerkki koskaan täyttymättömästä, haaveellisesta rakkaudesta. Siinä päähenkilö haaveilee taloon poikkeavasta pappismiehestä, mutta palaa lopulta kylmään, tyydyttämättömään liittoonsa Toivo-miehensä kanssa kanssa.
Rajala palauttaa teoksen emotionaalisen maailman Juhani Ahon omiin rakkaussuhteisiin ja -kokemuksiin. Rakastuminen 20 vuotta vanhempaan Elisabeth Järnefeltiin ja myöhemmin tämän Aino-tyttäreen vaikuttivat syvästi Ahon käsityksiin rakkauden luonteesta.
– Juhanin suorastaan nyyhkyttävän onnettomat kirjeet Elisabethille todistavat mielestäni sen, etteivät he koskaan kohdanneet todellisen rakkauden tasolla. Lopulta Aholle kävi huonosti myös Ainon suhteen, kun tämä kihlautui Jean Sibeliuksen kanssa. Näitä pettymyksiä rakkauden vammauttama kirjailija lähti sitten lopulta potemaan Pariisiin.
Jälleen yksin
Ahon lisäksi Rajala on ollut aina kiinnostunut Veikko Huovisen tuotannosta – ja varsinkin eräästä rakkautta kuvaavasta romaanista, jota Huovinen itse eläessään syvästi häpesi ja vihasi.
– Mies ei olisi halunnut puhua Siintävistä vuorista halaistua sanaakaan. Hän kertoi kirjoittaneensa teoksen rakkauden huumassa, ja ahdistui sen ”äitelyydestä” jälkeenpäin.
Rajalan mukaan häpeä oli turhaa.
– Teoshan on mitä parhain esimerkki klassisesta romanttisesta rakkaudesta, joka ei koskaan realisoidu.
Teoksessa köyhä Pohjoisen poika Reima saa työmaan johtajalta tehtäväkseen johdattaa hänen kaunis, Etelästä kotoisin oleva tyttärensä vaaran ylitse. Teoksessa seurataan muutaman päivän mittaista luontoretkeä, jonka jälkeen tyttö palaa kotikonnuilleen.
– Me voimme lukijoina vain kuvitella Reiman rinnan autiuden ja tyhjyyden, kun hän jää taas yksin, Rajala huokaisee ja pudistelee päätään.
Käsittämättömän tylsä rakkauden kuvaus
Viimeisenä Rajala ottaa käsittelyynsä Orhan Pamukin 700-sivuisen Viattomuuden museon.
– Olen pitkään yrittänyt ymmärtää, miksi ihmeessä Pamuk meni kirjoittamaan niin käsittämättömän tylsän, paikallaan junnaavan rakkausromaanin. Vieläkään syy ei ole minulle auennut, Rajala naurahtaa.
Kirja kertoo istanbulilaisesta yläluokkaisesta 30-vuotiaasta Kemalista, joka on menossa kihloihin Sibelin kanssa. Kemalilla on kuitenkin myös suhde köyhään 18-vuotiaaseen kassaneitiin Füsuniin, joka on Kemalin kaukainen sukulainen. Lopulta kihlaus Sibelin kanssa purkautuu, mutta Füsun on mennyt tänä aikana naimisiin toisen miehen kanssa.
– Tästä alkaa kenties kirjan uuvuttavin jakso, kun Pamuk kuvaa 300 sivun verran Kemalin vierailuja Füsunin ja tämän miehen luona. Kemal sen kuin vain tönöttää talossa ilman että mitään tapahtuisi. Suurimpia tapahtumia ovat ne, kun Füsun ja Kemal kohtaavat vessareissulla, Rajala toteaa.
Tänä keväänä Istanbuliin avattiin kirjaan perustuva museo. Siellä on muun muassa nähtävillä yli 40 000:n tupakin röykkiö, jonka verran savukkeita Pamuk oli laskenut Füsunin polttaneen romaanin tapahtuma-aikana.
– Jos kirja on käsittämätön, niin vielä käsittämättömämpi veto oli museon perustaminen. Pamukin ajatuksenjuoksua on kerta kaikkiaan mahdoton ymmärtää, Rajala huoahtaa.
