Monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä käsiteltäessä niitä usein selkeytetään nimityksillä.
Tästä hyvän esimerkin tarjoaa ilmiö, joka Yhdysvalloissa on saanut nimityksen sotateollinen kompleksi. Sillä tarkoitetaan sitä, että armeijaan ja sotateollisuuteen liittyvät eturyhmät (mukaan lukien ammattiyhdistykset, poliitikot, omistajat) muodostavat niin merkittävän vaikuttajaryhmän, että se kykenee vaikuttamaan yhteiskunnan päätöksentekoon ja säätelemään itse sitä mitä resursseja sotateollisuudelle kuuluu.
Suomessa tällaista sotateollista kompleksi ei ole, mutta on syytä kysyä, onko meille muodostunut hyvinvointiteollinen kompleksi.
Kuvataan ilmiötä esimerkillä terveydenhuollosta. Korkean verenpaineen on todettu olevan pahasta. Parempaan terveydentilaan pyrittäessä madalletaan suositeltavia raja-arvoja. Uudet raja-arvot tekevät ennestään terveistä ihmisistä sairaita, jotka tarvitsevat lääkkeitä ja hoitoa.
Lääketeollisuus on jo ottanut asiasta kopin ja siltä löytyy uusia täsmälääkkeitä. Ne ovat entisiä lääkkeitä kalliimpia. Lääketeollisuuskin on liiketoiminta ja tarvitsee voittonsa uusiin haasteisiin vastaamista varten.
Hoitohenkilökunta katsoo, että lääkäri- ja hoitajaresurssit ovat riittämättömät hyvää hoitamista ajatellen. Ammattiyhdistykset näkevät tilaisuuden vaatia lisää käsiä ja rahaa lisääntyneiden vaatimusten vastineeksi. Vaatimuksia lisäperustellaan sillä että onhan ennaltavaehkäisevä hoito halvempaa kuin sairaiden hoito.
Tavalliset ihmiset kohtaavat arjessaan kivun ja säryn. Siihen on yhteiskunnan vastattava tuetuilla lääkkeillä. On siis saatava enemmän, nopeammin ja halvemmalla. Ihmisten oma vastuu kutistuu. Liikalihavuus ja sen seurannaisvaikutukset on mukavampaa ratkaista kemialla ja puukolla kuin elintavoilla!
Poliitikot eduskunta- ja valtuustopaikkojen toivossa myötäelävät ja surkuttelevat, herättävät toiveita ja tekevät lupauksia paremmasta osaamatta sanoa, mistä rahat tähän kaikkeen otetaan. Poliittinen intohimo yhtyneenä ministeriöiden asiantuntijoiden henkilökohtaisiin tavoitteisiin on pahimmillaan pelottava yhdistelmä.
Tämän kierteen ansiosta olemme siinä pisteessä, jossa tarpeita on enemmän kuin resursseja niiden tyydyttämiseen. Seurauksena on näennäinen asioiden ja ongelmien hoito, joka itse asiassa vain lisää tarvetta raja-arvojen madaltamiseen ja yhä uusien tarpeiden tyydyttämiseen.
Väitän, että hyvinvointeollisen kompleksin syntyyn on vaikuttanut keskeisesti hyvinvointivaltioideologia, joka on siirtänyt sosiaalisen kannattelun vastuun milteinpä kokonaan ihmisiltä yhteiskunnalle. Ilmiötä on vauhdittanut kansalaisten yhteiskuntasuhteen muuttuminen jäsenyydestä asiakkuudeksi.
Asiakassuhteessa meistä valitettavasti tulee rationaalisia, omia etuja maksimoivia käyttäjiä. Asiakassuhteessa meiltä katoaa käsitys omasta osuudestamme ja vastuusta. Asiakkaana meillä on puolustettavia etuja ja ennen kaikkea tavoite saada lisää etuja. Ja jos nämä edut voi vielä maksattaa muilla, niin sen parempi.
Olemme luoneet yhteiskunnan jossa ulkoistamme erilaiset ongelmat ja niiden kustannukset muiden katettaviksi. Henkilökohtaisen vastuun väistäminen ja yksilökohtaisen ahneuden kasvu hämärtävät kuvaa todellisuudesta ja vähentävät solidaarisuutta. Onko siis ihme, että erään tutkimuksen mukaan ihmissuhteet alkavat olla nuorille väline materiaalisessa kilpailussa?
Edellä kuvatun ilmiön kyseenalaistaminen on vaikeaa. Jo itsessään kieli, joka sen ympärille on rakentunut, haittaa kriittistä keskustelua.
Hyvinvointi ja sen edistäminen ovat eräänlaisia institutionalisoituja hyveitä. Näin ollen asetelma muodostuu helposti sellaiseksi, että olet joko hyvinvoinnin puolesta tai sitä vastaan.
Hyvinvoinnin turvaaminen vaatii lisää rahaa ja jos sitä ei saada, niin hyvinvointiteollinen kompleksi uhkaa heti murentua ja jakaa ihmiset eri luokkiin. Kriittistä keskustelua haittaa myös se, että hyvinvoinnin laadullisesta ulottuvuudesta on jostain syystä äärimmäisen vaikeaa puhua.
Hyvinvointiteollisen kompleksin malli myös leviää helposti. Viime aikojen paras esimerkki on varmaan ympäristöteollisen kompleksin jätevesiasetus. Hallinnon asiantuntijoiden, poliitikkojen ja yritysten yhteistyö tuottaa hallitsemattoman kaaoksen, joka yksinkertaisimmillaan olisi voitu välttää ottamalla jätevesien hoitoon mallia muusta jätehuollosta. Kuinka paljon rahaa sekä vaivaa olisi säästetty ja kuinka paljon enemmän vesistöille olisi hyötyä jos huolehdittaisiin yksinkertaisesti lokakaivojen säännöllisestä tyhjentämisestä oikeaan osoitteeseen?
Olemme rakentaneet Suomeen hyvinvointiteollisen kompleksin, joka sekä sairastuttaa että köyhdyttää meidät. Hyvinvointiteollisen kompleksin idean tunnistaminen on tärkeää siksi, että siitä on tullut meitä kaikkia koskettava toimintamalli.
Kustannusten ulkoistaminen muiden maksettavaksi ja oman vastuun välttely yhdistävät niin eroperheitä kuin markkinaosuuttaan vahtivia yrittäjiä julkisissa luottamustehtävissä. Parantuminen edellyttää sen myöntämistä että on sairas. Onko meillä siihen halua tai uskallusta?
Mikko Rissanen