Anna-Liisa Rekola, joka Sahalahdella tuli aikanaan mutkattomasti tutuksi pappilan Lissuna, tapasi kotiseutuillassa vanhoja tuttuja vuosikymmenten takaa. Yksi heistä, Maija Koivisto, (o.s. Jokinen) opetteli taloudenpitoa Rekolan äidin, ruustinna Aaltoilan ohjeistamana.
– Maija katsoo nyt ja oppii, äiti sanoi. Ja Maija oppi, mutta me emme. Olit hirveän tehokas ja taitava, me sisareni kanssa saimme kyllä kuulla siitä, Rekola muisteli.
– Minä muistan kahdet komeat häät pappilasta. Olin niissä molemmissa auttelemassa, Maija Koivisto kertoi osallistumisestaan Rekolan ja hänen sisarensa juhliin.
Maija Ojanen puolestaan kysyi pappilan entiseltä asukkaalta, oliko tällä Sariolan koulussa opettajana Helmi Syvänen, joka oli Ojasen äiti.
– Oli kyllä. Maijako sinä olet, Anna-Liisa Rekola tunnisti.
Aaltoilat työstivät hienon puutarhan
Makasiinissa pidetyn kotiseutuillan arvovieras Anna-Liisa Rekola asui Sahalahden pappilassa tyttö- ja nuoruusvuotensa 1930- ja 40-luvulla. Hänen isänsä Lauri Aaltoila palveli seurakunnan kirkkoherrana kaikkiaan 32 vuotta, vuodesta 1928 vuoteen 1960.
– Pappila näytti ulkoapäin entisenlaiselta. Puisto oli siisti ja kaunis, Rekola kuvasi näkemäänsä käytyään katsomassa entistä kotiaan.
– Kun vanhempani tulivat pappilaan, ympärillä oli vain perunamaata. Äiti ja isä olivat puutarhaihmisiä. He istuttivat omenapuita, luumupuita, kymmeniä marjapensaita, mahdollisimman paljon kukkia. Paikka suorastaan pyysi kukkia.
– Puutarhan kanssa tehtiin kamalasti töitä, hän kiteytti.
Vuonna 1970 taloon muuttaneet Lumijärvet saivat vielä nauttia Rekolan vanhempien kädenjäljistä.
– Löytyi kauniita kukkia ja marjapensaita. Olimme monesti kiitollisia Aaltoilan perheelle hyvästä puutarhasta, Sahalahti-Seuran järjestämään tilaisuuteen osallistunut Helka Lumijärvi mainitsi.
Isä osasi kirkonkirjat ulkoa
Pappila oli Aaltoilan aikaan sahalahtelaisille hyvin keskeinen kohtaamispaikka, koska seurakuntataloa ei vielä silloin ollut. Kirkkoherran lisäksi seurakunnan työntekijöinä olivat kanttori Väinö Haukkanen, diakonissa Adele Niemelä ja suntio Akusti Leppänen. Nuorisotyötä ei edes tunnettu.
– Pidettiin Raamattupiirejä, virsiharjoituksia ja hartaushetkiä. Ihmiset tulivat niihin mielellään, pois arkirutiineista. Puhuttiin elämänläheisistä asioista, hevosista ja lapsista.
– Pappilassa asioineet aina kahvitettiin. Käynnit olivat tärkeä kontaktimuoto seurakuntalaisille, Rekola korosti.
Lauri Aaltoila osasi tyttären kertoman mukaan kirkonkirjat ulkoa, muisti syntymäajat. Tilannekomiikkaakin hän ymmärsi.
– Meidän koiramme alkoi aina ulvoa, kun Haukkanen lauloi. Hänellä oli sellainen korkeaan falsettiin nouseva ääni.
– Isä piti aina huolen, että koira sai siinä kanttorin vierellä olla. Ihmiset olisivat muuten pettyneet, Anna-Liisa Rekolan kertasi muistojaan pappilassa pidetyistä tilaisuuksista.
Oppikoulun takia pois kotoa
Pappilan Lissu joutui jo oppikouluvuosina osaksi muuttamaan pois kotoa. Sahalahdella oli hänelle tuona aikana joko joulu, pääsiäinen tai kesä.
– Oli ankeata, mutta oli kestettävä. Oli ihana tulla kesäksi kotiin.
Sota-ajasta Anna-Liisa Rekola muistaa pimennysverhot ja sen, ettei saanut hiihtää pelloilla, koska koneista saatettiin ampua. Muutoin sota-aika näyttäytyi lapselle melkein mukavana ajanjaksona, vaikka aikuiset huolissaan olivatkin.
– Meillä oli ihmisiä sotaa paossa, talo täynnä lapsia. Emme olleet vaarassa ja ruokaa riitti.
– Isälle kaikkein raskainta oli suruviestien vieminen kaatuneiden koteihin. Sahalahdelta miehiä meni paljon. Seurakunnan kokoon nähden meillä on suuri sankarihautausmaa, Rekola huokasi.
Avioituminen merkitsi pappilan Lissulle kontaktien vähenemistä Sahalahden suuntaan. Psykoterapeutti, isoäiti Anna-Liisa Rekola asuu nyt Kirkkonummella. Vuonna 2010 hän julkaisi esikoisrunoteoksensa Tihenevässä hämärässä.
