Aina valmiina

Aina valmiina – partioliike Suomessa 1910–2010 tarkastelee partioliikettä osana suomalaisen yhteiskunnan kehitystä. Kirja on perusteellinen tutkimus aiheesta. Teoksen sujuvaa ja elävää tekstiä on ilo lukea. Kerronta painottuu valtakunnalliselle tasolle.

Paikallista partiotoimintaa ja käytännön partiotyötä on harmittavan vähän; muun muassa paikallisten lippukuntien historiat puuttuvat lähdeluettelosta. Alueelliset järjestöt ovat olleet osa valtakunnallista partioliikettä ja monet paikalliset toimijat ovat vaikuttaneet myös partioliikkeen yläportaassa.

Teoksen kirjoittajan, Marko Paavilaisen, mukaan valtakunnallinen järjestötaso virallisine ohjelmineen ja määräyksineen sekä piiri- ja paikallistason toiminta ovat aina olleet osin eri asioita ja Paavilainen myöntääkin, että tätä asetelmaa tämä teos pystyy valottamaan vain väläyksin.

 

Partiotoimintaa Sydän-Hämeessä

Kostian Kahlaajat Lapin vaelluksella. Jylhää rotkomaista Kulasjokea Taajoslaavun ja Luulammen välillä.

Suomessa partiotoiminta alkoi vuonna 1910. Tällöin oli kulunut vain kolme vuotta ensimmäisestä partioleiristä Isossa-Britanniassa.

Ensimmäinen takaisku tuli pian, kun Keisarillisen Senaatin päätös lakkauttaa kaikki virallinen partiotoiminta ja kokoontuminen Suomessa astui voimaan 1911. Toiminta jatkui salaseuroina ja piilopartiotoimintana. Suomen itsenäistyttyä partiotoiminta pääsi jälleen vauhtiin ja vuonna 1919 partiojärjestöjä oli maassamme jo 148.

On selvää, että 1900-luvun alun venäläistämiskausi, itsenäistymisvuodet ja viime sodat ovat vaikuttaneet liikkeeseen.

Kangasalla partioliike lähti liikkeelle vuonna 1925, kun Suomen Partioliitto vuokrasi Vääksynjoen varrelta Sarsasta kymmeneksi vuodeksi kolmen hehtaarin alueen partiolaisten leiri- ja kurssitoimintaa varten. Kunnassa ei silti ollut vielä yhtään partiolaista.

Sydän-Hämeessä tietoja partiotoiminnasta on kuitenkin yli 90 vuoden takaa. Aitoon yhteiskoulussa kokoontui lukuvuonna 1918–1919 Luopioisten partiolaiset.

Kangasalla partiotoiminta alkoi kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1928, kun yhteiskoulun tyttöoppilaat partioaatteesta innostuneina päättivät perustaa vartion. Tälle yhden vartion muodostamalle järjestölle valittiin paikkakunnan tunnetun järven mukaan nimi, Roineen Tytöt. Kangasala edustaakin poikkeustapausta maassamme, sillä yleensä kiinnostus partiotoimintaan heräsi ensimmäisenä poikien keskuudessa.

Esimerkiksi Pälkäneellä ensimmäinen 1950-luvulla perustettu lippukunta oli nimeltään Kostian Korvenpojat.

Sahalahdelle perustettiin vuonna 1977 oma lippukunta, Sahalahden Sinisudet ry, joka järjesti toimintaa niin tytöille kuin pojille.

 

Ensimmäinen leiri Kangasalla 1927

Partionjohtajakoulutus alkoi 1920-luvulla.

Syvällistä partiotietämystä oli tarjolla Englannissa. Lontoon laidalla, Chingfordissa, toimi partiomaailman korkeakoulu, Gilwell Parkin koulutuskeskus. Gilwell -kurssien tärkein tavoite oli siirtää eteenpäin oikeata partiohenkeä.

Kangasalla kirjailija Jalmari Finne toimi paikallisen partioliikkeen puolestapuhujana. Baden-Powellin perusajatusta suomalaiseen maaperään soveltaen Finne toteaa vuonna 1932: Partiolaisliike poistaa kaikki ne sääty- ja luokkarajat, jotka yhteiskunnan terveellistä kehitystä monesti häiritsevät.

Ensimmäinen Gilwell -leiri järjestettiin 1927 Kangasalla. Kurssilaisia saapui ainoastaan vartiollinen, yhdeksän henkeä.

Kurssia johti Alfons Åkerman, jolla oli läheinen yhteys partioliikkeen kansainvälisiin johtomiehiin, muun muassa Baden-Powelliin.

Partioliikkeen 100-vuotishistoriassa oleva kuva kurssilaisista Vääksyn kartanon mailla on puhutteleva. Åkermanilla on kädessään kookas kirves, joka oli kurssin tunnus.

Puun runkoon lyöty kirves oli kaikkialla maailmassa kurssin tunnuksena kertoen siitä, että leiriläiset olivat haudanneet sotakirveensä ja kokoontuneet yhteen rauhan ja partioveljeyden hengessä.

 

Partioaate – rauhanaatetta ja kivääreitä

Paavilaisen mukaan partioliike univormuineen on saattanut vaikuttaa hyvinkin yhtenäiseltä. Todellisuudessa erilaiset näkemykset kasvatuksen päämääristä ja erilaiset partiokulttuurit ovat eläneet joko sopuisaa rinnakkaiseloa tai kilpailleet keskenään.

Partioaate on ollut hyvin joustava ja samalla ristiriitainen. Saman aatteen nimissä on kieltäydytty aseista ja tartuttu kättä pidempään. Samalla on julistettu isänmaallista henkeä ja tuettu kansainvälisyyskasvatusta.

Suomen partioliike joutui 1920- ja 1930-luvulla kilpailemaan lapsista ja nuorista suojeluskuntien poikatoiminnan ja Lotta Svärdin tyttötoiminnan kanssa. Partioliikettä hajotti myös poliittisen vasemmiston ja äärioikeiston arvostelu.

Samaan aikaan, kun partioliike imi hanakasti kansainvälisiä vaikutteita, suomalaiskansalliset piirteet vahvistuivat.

 

Johtajapulan vuoksi lasten ja nuorten harrastukseksi

Suomessa partioliike ei kyennyt samalla tavalla vetämään aikuisia riveihinsä kuin muualla ja partiosta kehkeytyikin Suomessa leimallisesti lasten ja nuorison harrastus. Useimmat lippukunnat toimivat kirjatiedon varassa, koulutettuja johtajia ei ollut eikä ylipäänsä aikuisvoimia. Opettajat olivat myötämielisiä partiolle, mutta eivät halunneet työkiireisiinsä vedoten osallistua toimintaan.

Kangasallakin partiotoiminta kärsi johtajapulasta ja Roineen Tyttöjen leiritoiminta loppui 1930-luvun puolivälissä muutamaksi vuodeksi. Tilanne jatkui sodan jälkeen, kun poikalippukunnalla, Harjun Pojilla, ainoita täysi-ikäisiä johtajia olivat Väinö Vare ja Emil Ponsimaa.

Myös sota oli verottanut Harjun Poikien jäsenistöä. Lippukunnan menoista yli puolet oli kulunut kaatuneiden poikien omaisille lähetettyihin adresseihin.

 

Partiotoiminta – verhottua oikeistolaisuutta?

1900-luvun alussa syntynyt liike oli 1960-luvun poliittisessa ilmapiirissä hidasliikkeinen, yhteiskunnallisesti kantaa ottamaton ja sisäänpäin kääntynyt.

Partio ei enää sopinut valveutuneen nuorison kodiksi. Puolueettomuus yhteiskunnallisissa kysymyksissä oli jo kannanotto, verhottua oikeistolaisuutta.

Partiojohto alkoikin korostaa yhä enemmän liikkeen yhteiskunnallista merkitystä ja loi 1970-luvulla suhteet muun muassa Neuvostoliiton pioneerijärjestöön. Tämä puolestaan synnytti oppositioryhmän, joka vaali uskollisuutta partioperinteelle.

Partioliikkeen sisäiset linjaerimielisyydet ratkaistiin 1980-luvulla ohjelma- ja puku-uudistuksilla.

1960-luvulla herännyt partiokriittisyys häviää tiedotusvälineistä ja partioliike yhtenäistyy. Sydän-Hämeessä käsitys partiotoiminnasta kuihtuvana harrastuksena osoittautui vääräksi 1970-luvulla, jolloin partiolaisten jäsenmäärä kääntyi voimakkaaseen nousuun ja uusia lippukuntia perustetaan. Ilmiö näkyi myös valtakunnallisesti.

Retki- ja leirielämä kiinnosti entiseen tapaan nuoria. Paavilaisen mukaan partioaate on tänä päivänä yhtenäisempi kuin koskaan, vaikka kymmenien vuosien aikaiset rintamalinjat ilmenevät asenteina, tapoina ja perinteenä. Ilman historian tuntemusta on nykypäivän partiolaisen tätä vaikea ymmärtää.

Tuula Vuolle-Selki
FT, tietokirjailija ja partiolainen vv. 1976-1980 (Roineen Tytöt)

Lähteet:

Paavilainen Marko, Aina valmiina. Partioliike Suomessa 1910–2010. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1254. Tiede. Kariston Kirjapaino Oy. Hämeenlinna 2010.

Havunvihreää ja taivaansinistä. Partiotoimintaa Kangasalla 1928–1998. Kangasala 1999.