Lomalla on hyvä olla aktiviteettejä. Jos ei muuta keksi, voi soitella palvelunumeroihin.
Kosketuskäyttöisellä kännykällä tehtävä on mielenkiintoinen ja onnistuin pari kertaa katkaisemaan yhteyden, kun kuuntelin ohjeita. ”Olette soittanut palvelunumeroon, missä nyt juuri on ruuhkaa. Arvioitu jonotusaikanne on tällä hetkellä noin viisi minuuttia. Jos teillä on sitä tai tuota asiaa, painakaa numeroa joko tai. Palvelu on maksullinen. Puhelun hinta on niin ja niin monta EU-rahaa minuutilta + paikallispuhelumaksu…”
Numerovalikkoa etsiessäni käpälöin punaista luuria. Kaikki aloitettiin taas alusta.
Vuosikaudet olen kääntänyt Hesarin ja postin Aitooseen kokoomalaatikkoon L 105 G. Loota sijaitsee Pälkäneeltä Luopioisiin johtavan kohtalaisen kovaliikenteisen väylän ja Riukusillantien risteyksessä.
Ensin vetelin kuivamustekynällä molemmat muutokset kupongille ja laitoin itsensä Postin kuljetettavaksi. Laskut tulivat kotiin, makselin ne kuuliaisesti määräpäivään mennessä. Poikani nauroivat minulle tästäkin syystä.
Olen kätevä mies kuten tiedetään. Opettelin hoitamaan molemmat asiat netissä, vaikka aikaa tuleentui enemmän kuin paperilappuja täytellessä ja postilaatikolla poiketessa.
Tänä kesänä olin ajoissa. Tein lomapostin käännön pari viikkoa ennen mökille lähtöä. Maksoin yksintein palvelun 15,50 euroa, oli näet edullisempi, kuin jos olisin väkertänyt homman paperikortilla.
Tyytyväisin mielin aloin odotella postin kotiutumista pienellä viiveellä tuttuun vanerilaatikkoon. Pari päivää kulahti loman alusta, eikä tuttuja kirjekuoria tullut. Sen sijaa Itella lähetti ukaasin, missä väitti minun olleen ostamatta palvelua, mikä tuo lähetykset sovittuun paikkaan.
Kokoomalaatikko ei sijainnut Itellan mielestä maksamani siirtomaksun piirissä. Yksinkertaisena ihmisenä kuvittelin homman menevän kuten aikaisemmin.
Soitin lapussa olleeseen numeroon. Sieltä vastasi poika, joka todennäköisesti oli palveluammattinsa alkusuoralla.
Yhdessä pohdimme ongelmaa ja nuorukainen haki karttaohjelmasta Aitoontietä. Pitkän puhelun, jonka minä luonnollisesti maksoin, lopputulemana osasi yksi kuori perille sisuksissaan kolmen päivän vanhat postit.
Sitten oli puoli viikkoa hiljaisempaa. Ja taas tuli Itellan kirje.
Soitin uudelleen palvelunumeroon. Kohtalaiseen minuuttihintaan.
Tällä kertaa iloinen naisääni totesi selitykseni kuultuaan, että minun hölmön pitää maksaa 19,50 euroa lisää, jotta saan postini tuttuun kokoomalaatikkoon. Lasku on isompi, mikäli loota ei osu kantajan normaalille reitille. Yritin kuvailla, ettei postinkantaja käsitykseni mukaan voi tulla muuta kautta päätieltä.
Jos olisin neuvotellut etukäteen jakelun mökkiämme lähimpänä olevaan laatikkoryppääseen, lisäkustannuksia ei olisi peritty. Tai jos minulla olisi ollut samassa paikassa postilaatikko nimelläni.
Nyt ymmärrykseni loppui vallan ja totesin pudonneeni kehityksen kelkasta umpihankeen. Takavuosina mökkiläisellä ei ollut missään tapauksessa oikeuksia laittaa omaa, näin muistelin. Tai jos meinasi, oli tehtävä jäykät anomukset postivaltiolle, tienhoitokunnalle ja ties kenelle. Täytyy ottaa selvää, miten on tänään.
Teimme puhelimitse sopimuksen. Ajelin seuraavana päivänä Aitoon Kauppayhtiöön, siellä oli odottamassa eilen tullut lähetys.
Kaksi yötä uinuttuamme tömähti kerralla kolme kuorta. Loppuloman vajaat kaksi viikkoa olivat näiltä osin stressittömät. Tytön lupaukset vain päivän vanhoista lehdistä eivät kyllä pitäneet paikkaansa.
Minusta Itella voisi kehittää palveluitaan edelleen. Myös vastaanottajalla tulisi olla mahdollisuus maksaa ympäri vuoden. Nythän pääsääntöisesti pelkästään lähettäjä kustantaa.
Kävimme loman aikana Kyösti Kakkosen kaupassa. Siellä suomalainen vankka muovinen postilaatikko maksoi 19,50 euroa. En vielä ostanut.
Eivät olleet vallan huonoja aikoja ne, jolloin isäni tai äitini Rautalammin kirkonkylällä 1960-luvulla postinhoitajan jossakin nähdessään huikkasivat hänelle: ”Käännätkö taas kesäksi tulemaan Koivulan laatikkoon.”
