Pälkäneläinen Anna Kankila rohkenee sanoa nyt jotakin, minkä hyvin harva aloitteleva opiskelija voi ilmoittaa ääneen:
– Minusta tulee taiteilija.
Varmuus tuli kesän alussa samalla kun tieto pääsystä Helsinkiin Teatterikorkeakouluun, jonne otetaan alle yksi prosentti pyrkijöistä.
Opinnot alkavat tällä viikolla, aikaisemmin kuin useimmissa muissa korkeakouluissa.
– Olen onnellinen vaikka jännittääkin. Uskon että tämä on minun oikea paikkani, Anna Kankila sanoo.
Pitkään mietitty valinta
Vielä viime viikolla Anna Kankila esiintyi Tampereen Teatterikesässä Ylioppilasteatterin näytelmässä Lenz, joka perustuu Georg Büchnerin novelliin ja jonka ohjasi Toni Jyvälä.
Anna on kevään 2011 ylioppilas Tampereen yhteiskoulun lukiosta. Ilmaisutaidon lukio on ollut tärkeä ponnistuspohja näyttelijäkoulutukseen. Myös siitä syystä, että se pakotti ajattelemaan asioita tarkasti.
– Ennen lukiota ajattelin itsestään selvästi, että haluan näyttelijäksi. Olen sanonut niin kolmivuotiaasta asti. Mutta lukiossa tuli horjuntavaihe: näin että sama tavoite oli muillakin eikä mikään enää tuntunut varmalta. Eikä tämä ole helpoin mahdollinen ammatinvalinta. Mietin vielä kerran kaiken alusta, Anna kertoo.
Hän pyrki Teatterikorkeakouluun jo vuosi sitten ja eteni silloin pääsykokeen kolmanteen vaiheeseen asti. Viime talven hän näytteli Tampereella Ylioppilasteatterissa ja valmistautui yrittämään uudelleen opiskelupaikkaa.
Hän ei halunnut puhua laajasti aikeistaan, ei paljastaa ääneen unelmaansa. Mutta sisäinen varmuus asiasta oli. Hän halusi näyttelijäksi.
Monen portin kautta sisään
Teatterikorkeakoulu on teatteri- ja tanssialan taideyliopisto, jota vastaavaa ei ole muualla Suomessa. Opiskelijoita on jatko-opiskelijat mukaan lukien yli kolme ja puoli sataa. Teatterikorkeakoulussa voi suorittaa teatteritaiteen ja tanssitaiteen kaikki eriasteiset akateemiset tutkinnot.
Tie näyttelijän ammattiin aukeaa Teatterikorkeakoulun kautta harvoille, mutta yrittäjiä riittää. Pitkästi yli tuhannesta hakijasta sisään otetaan vain kymmenkunta.
– Pyrkimiseen meni koko toukokuu, Anna Kankila kertoo.
Tänä vuonna kokeen toiseen vaiheeseen otettiin ennakkotehtävien perusteella 1243 kokelasta. Jokaisen piti valmistella päivää varten kahdet tehtävät, mutta aamupäivän suoritusten perusteella hylättiin jo osa. Iltapäivän tehtäviä pääsivät siis esittämään vain aamupäivällä hyväksytyt, joista taas valittiin jatkajat kolmanteen vaiheeseen.
– Joka vaihetta varten piti tehdä uudet tehtävät ja aina odottaa viikko tietoa, onko päässyt eteenpäin, Anna sanoo.
Neljänteen, kolmipäiväiseen vaiheeseen pääsi enää 30 pyrkijää. Silloin suorituksia oli jo arvioimassa iso ja arvovaltainen joukko koulun lehtoreita, näyttelijöitä, näyttelijätyön professori Vesa Vierikko sekä avustamassa koulun vanhempia oppilaita. He valitsivat ne kaksitoista, joille tie ammattinäyttelijäksi lopulta aukesi.
Vapauttava jännitys
– Aina, kun menin tekemään pääsykokeen tehtäviä, tuntui, että astun tuomariston eteen ensimmäistä kertaa. Joka kerta jännitti samalla tavalla. Mutta jännitys laukesi kun pääsin alkuun, sitten oli vain ihana esittää, Anna kertoo.
Hän tietää jo, että ennakkojännitys on tärkeää, suorastaan välttämätöntä esityksen onnistumiseksi.
– Ylioppilasjuhlassa Tampere-talossa esitin pienen monologin, oikeastaan runon. Edellisenä päivänä lausuin saman oman koulun ensi- ja toisluokkalaisten kevätjuhlassa, ja silloin yhtäkkiä iski kamala jännitys juuri kun piti alkaa esittää. Minulla vapisi kädet, tartuin kaksin käsin mikrofoniin, ja vielä penkkiin palattuani ihmettelin, mitä kauheata nyt tapahtui.
Hän arvelee menneensä sillä kertaa liian itsevarmana yleisön eteen.
– Ajattelin, että eihän tämä nyt mitään ole, kun esiinnyn vain oman koulun oppilaille. En jännittänyt yhtään ja se kostautui. Seuraavana päivänä satojen ihmisten edessä vain nautin lausumisesta ja se tuntui helpolta, mutta silloin jännitti kovasti etukäteen, hän pohtii.
Kotiteatteri Pälkäneellä
Anna Kankila oli jo pikkutyttönä innostunut näyttelemisestä. Pälkäneellä ei kuitenkaan ollut lasten näytelmäryhmää, joten hän puuhasi innokkaasti muita asioita, kiiti pyörällä tanssitunnilta sählyyn ja taas seuraavana iltana taas johonkin muuhun harrastukseen.
– Olin kuudennella luokalla, kun kuulin kaveriltani, että kansalaisopiston näytelmäryhmään on liittynyt lapsia ja nuoria. Ajattelin, että sinne on ihan pakko päästä mukaan, hän kertoo.
Sinä vuonna Pälkäneen teatteri teki ensimmäistä Anne Helmisen ohjaamaa Heinähattu ja Vilttitossu -näytelmää. Roolit oli jo täytetty, mutta Anna sai kuitenkin linnun roolin, joka jaettiin toisen näyttelijän kanssa puoliksi. Hän sai nousta siiville ja lentää parrasvaloihin.
– Pälkäneen teatteri on kotiteatterini, se mistä kaikki on lähtenyt. Opin siellä työskentelemään ammattiohjauksessa, ja Anne Helmisen ohjaus on tosiaan laadukasta, hän sanoo.
Mahdollisuus tutkia ihmistä
– Toivon, että saisin tulevaisuudessa olla mahdollisimman monenlainen ja tehdä paljon erilaisia rooleja ja produktioita, mutta ainakaan vielä en ole kiintynyt erityisesti mihinkään lajiin, Anna Kankila.
Hän on aina halunnut mielellään esiintyä ja osannut vapautua yleisön edessä. Mutta se ei riitä ammattilaiseksi aikovalle.
– Minua kiinnostaa erityisesti ihminen – haluan tutkia ihmistä monesta näkökulmasta. Toinen mahdollinen opiskeluvaihtoehto olisi ollut psykologia, Anna kertoo.
Näyttelijän työ on elämän kokemista erilaisten nahkojen sisällä, erilaisten tulkintojen kautta. Silti näyttelijä rakentaa jokaisen roolinsa myös omasta sisimmästään.
– Minussa on suoranaista yliempaattisuuden vikaa. Uskon että tulevan työni kautta voin löytää sinne kanavia, Anna arvelee.
Ensimmäinen syksy Teatterikorkeakoulussa tuntuu jännittävältä, vaikka koko vuodeksi on tiedossa opinto-ohjelma.
– Oli tosi onnellinen, kun koko se neljän hengen ryhmä, jonka kanssa tein pääsykokeen viimeisen vaiheen tehtäviä kolme päivää, pääsi sisään. Ehdimme tulla niin läheisiksi. Ja hyvä ystäväni lukiosta pääsi Teatterikorkeakouluun dramaturgian koulutusohjelmaan! Ihanaa kun on jotain tuttua odottamassa, Anna hymyilee.
