Pieni kuivankälpeä ukko etenee pitkin Sahalahden santaista maantietä, mukanaan selkäreppu täynnä kirjoja. Tällaisena muistan Arne Ilmonin. Silloin jo ikääntynyt mies kulki etukumarassa puolijuoksua, ei siis oikein juoksua eikä kävelyä. Reppu keikkui kannattamistaan kyynärtaipeissa ja varsinainen paino oli lähes ahterin päällä.
Kirjoja hän osti tamperelaisten kirjakauppojen poistomyynnistä ja osan sai ehkä vallan ilmaiseksi. Niitä hän sitten kierteli myymässä lähipitäjien taloissa, ja aika paljon niitä kai ostettiinkin. Hän lähti aina lenkilleen Kangasalan kirkkoharjun kupeelta ja ulotti matkansa penikulmien päähän, aina samaa kulkutapaa käyttäen. Palatessa hän laitteli ilmoituksia sunnuntaina pidettävästä hartaushetkestä. Pieni postikortin kokoinen käsinkirjoitettu lappunen tienvarsitolppaan nastattuna teki tehtävänsä, ja kuulijoita kertyi aina muutamia ilmoitettuna aikana.
Tampereen piirilääkärin poika oli viisilapsisen perheen vanhin. Hänen veljensä oli tunnettu taidemaalari Einar Ilmoni, mutta ei osannut hyödyntää teoksiaan vaan eli, kuten koko sisarussarja alituisessa pulassa epäkäytännöllisyytensä takia. Aino-sisar oli diakonissa ja sairaanhoitaja. Hän piti talouden jotenkin pystyssä, toimien ansiokkaasti kunnanlääkäri Toivo Outisen assistenttina. Hän oli kovin pidetty paikkakunnalla, mutta Einarin tauluja ei hänkään saanut kaupaksi.
Arne, joka oli syntynyt 1877, opiskeli ensin vuoden verran teatteriopintoja Suomalaisen teatterin koulussa, mutta naapurin poika Jalmari Finne oli saanut hänet luopumaan näyttelijän urasta. Sitten hän opiskeli Helsingin yliopiston Teologisessa tiedekunnassa, mutta ei sieltäkään loppututkintoa irronnut. Koko sisarussarja nuorinta Olofia lukuun ottamatta asui yhdessä naimattomina ikänsä.
Arne Ilmoni poikkesi usein matkoillaan samoihin taloihin, jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan. Tultuaan hän alkoi availla kirjareppuaan, samalla tarkkaillen varsinkin vierasta väkeä, koska halusi varmistua siitä, ettei joukossa ollut ”ryssiä” sillä niitä hän piti epäluotettavina. Toisinaan hän alkoi myös politikoida ja kai kirjojen esittely vaati huolellista valmistelua. Kirjoja ostettiin ikään kuin ”kolehdiksi” ja usein ne jäivät lukematta, mutta vuosien jälkeen, kun teos sattui jonkun käsiin, löytäjä huomasi saaneensa oikein aarteen. Hänen repussaan oli paljon oikeita löytöjä.
Olen kuullut kerrottavan, että Korpiniemen Peltolaan tullessaan hänelle tarjottiin ateria. Arne oli suuri viinin ystävä ja edellytti sitä myös aterialla, mutta isäntä, ikämies jo hänkin, ei katsonut sitä tarpeelliseksi tavallisella aterialla, eikä sitä tarjonnut, jolloin vieras kysyi: ”Eikös talossa ruokaryyppyä tarjota?”, johon isäntä vastasi että ”Onkos se niin sopivaa uskovan kirkonmiehen viinin kanssa läträtä?” Ilmoni nousi, teki kädellään laajan kaaren ja kiihtyneenä huusi että ”Läpi Raamatun käy viini punaisena lankana!”
Uskonnolliselta kannaltaan hän sovelsi Metodistin oppeja. Hänelle oli tärkeätä saada kuulijat havaitsemaan nykymeno ja valmistautumaan Kristuksen toiseen tulemiseen. Teema oli aina sama. Esitystapa oli mahtavaa paatosta, suuria eleitä, voimakasta kieltä ja usein lipsahti ihan väkisin ripaus politiikkaakin joukkoon. Saarnan lopuksi hän polvistui pöydän alle, piti rukouksen jolloin vain kengänpohjat näkyivät pöydän reunoista riippuvan pitsiliinan alta.
Hän oli verrattain kielitaitoinen, puhuen usein kieliä kuulemma hyvin sujuvasti.
Muistoni hänestä liittyy aikaan jolloin hän oli jo yli 70-vuotias. Ihmetellä täytyy, miten hän jaksoi mennä ressuttaa tuollaisia taipaleita penikulmittain yhtenä päivänä, mutta ehkä hän sai voimansa ylhäältä.
Aikalaiset ovat muistelleet että Ilmoni joka vuosi kaivoi vappuna kellastuneen ylioppilaslakkinsa, painoi sen päähänsä ja mennä hyssytteli koko päivän Urkutehtaalta Kuohunharjuun ja takaisin olipa sää sitten millainen tahansa.
Ilmonit olivat vanhaa säätyläissukua. Työtä ei haluttu tehdä, kun ei oltu rahvasta, eikä oikein osattukaan. Siksi alituinen köyhyys oli seurana. Ylpeys kielsi ottamasta vastaan vierasta apua. Einari ei taulujansa myynyt, koska teoksissa oli koko hänen sielunsa, joka ei ollut kauppatavaraa. Vasta kauan hänen kuolemansa jälkeen teosten arvo huomattiin, mutta silloin oli koko sisarussarja jo manan majoilla. Keneltäkään ei jäänyt jälkeläisiä ja Ilmonien suku sammui siihen.
Kosti Tuominen
