Suomalaiset saavat vielä hetken aikaa nauttia voimakkaita makuja pellosta, puutarhasta ja metsästä. Syksyn myötä läheltä tulevan ruuan osuus vähenee. Samalla ruoka muuttuu mauttomammaksi. Kasvuhuoneissa kasvaneet ja kaukomailta rahdatut vihannekset ja hedelmät ovat virheettömän kauniita esineitä, mutta niistä puuttuvat ne aromit, jotka syntyvät Suomen kesässä.
Talvella tuoretavara maistuu erilaiselle kuin kesällä. On vaikea uskoa, että puoliraakana poimittujen ja matkojen päästä rahdattujen ruokatarpeiden ravintosisältökään olisi sama kuin lähipellon tuotteilla.
Lähiruoasta puhutaan paljon. Lähiruokatapahtumia on joka kylässä. Lähiruoka kiinnostaa tuottajaa ja kauppiasta, sillä siitä ollaan valmiita maksamaan lisähintaa.
Vaarana on, että buumi pilaa koko lähiruoka-ajatuksen. Kun kysyntää riittää, lähiruokana aletaan kaupitella jos jonkinlaista tavaraa.
Lähiruuassa ei ole kyse kilometreistä, vaan mausta. Kun puhutaan lähiruuasta, puhutaan siitä tunteesta, jonka kesän ensimmäinen lähipelloilla kasvanut kurkku tai porkkana aiheuttaa. Talven mauttomia vihanneksia pureksinut kuluttaja tajuaa saaneensa suuhunsa jotain erityistä. Huumaavan voimakas, mansikkaisen makea maku on jotain aivan muuta kuin ravintoliuoksella kasvatetussa tai väkisin kypsytetyssä tuontitavarassa.
Samana aamuna pellosta poimittavaa tuoretavaraa ei voi tuoda kovin kaukaa. Niitty-Seppälän ja Suttisen kaltaiset suoramyyntitilat ovat paratiiseja hyvän ruuan ystävälle ja etenkin kasvissyöjälle. Ne tekevät lähiruuan syömisen nykyihmiselle riittävän helpoksi.
Aitoolainen Pottufarmi vie lähiruuan astetta pidemmälle. Heikki Penttilä kerää raaka-aineet lähitiloilta, paistaa laatikot ja rieskat Aitoossa ja kärrää ne aamuksi kaupan hyllyyn. Ja mikä tärkeintä; Pottufarmari tuo lähiruokaa pöytään ympäri vuoden.
Jotain tällaista yritettiin saada liikkeelle muinaisella Purtti-hankkeella. Se monipuolisti seudun puutarha- ja vihannesviljelyä, mutta ketjua kuluttajan pöytään saakka ei vielä silloin osattu rakentaa.
