Mistä varat, sanoi Kiiliäinen

Kiiliäinen oli talollinen Lammin Iso-Evolla. Hän kantoi huolta kyläläisten rahavaroista, kun kylään saatiin sähkö. Kiiliäisen periaatteena oli, että rahat piti olla valmiina, kun kaupat tehtiin. Monilta puuttui.

Nykyään pankit myyvät rahaa, kaiken lisäksi halvalla. Ostajiakin on kosolti, eletään ”oraitten päälle”.

Valtaosa väestä hoitaa velkasopimuksensa moitteetta, mutta poikkeuksiakin on. Maksamaton, liian suuri velka ahdistaa ja koettelee elämän laatua. Pikavipit ovat oma lukunsa.

 

Iso velkaratas pyörii valtion ja kuntien kammareissa. Kolmen A:an luottoluokitus takaa halvan rahan saannin valtion kassaan.

Vuoden lopussa velkamäärä yltää lähes 90 miljardiin euroon, ja lisää kertyy noin seitsemän miljardin vauhdilla seuraavan vuoden aikana. Kansalaisille vakuutetaan, että velkaantuminen katkaistaan vaalikauden aikana.

Moni meistä ymmärtää, että velan absoluuttinen määrä pysähtyisi tai kääntyisi laskuun, mutta näinhän se ei mene. Pitää ymmärtää, että kysymyksessä on velan määrä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Jos tätä hienoa tuotetta pystyttäisiin vielä kasvattamaan, velan absoluuttinen määrä voisi rauhassa kasvaa, ja siitä huolimatta olisimme kansakuntana edelleen ”taloudellista eliittiä”.

Velan suhdeluku oli vuonna 2011 luvuilla kehnon matematiikan taitajan laskelman mukaan noin 44 prosenttia, kun EU:n viisaiden asettama hyväksyttävä maksimi on 60 prosenttia.

Suomi on pärjännyt suhteessa muihin EU-maihin hyvin, mutta riittääkö se meille, kun tässä joukossa olemme ikään kuin apukoulun priimus. Kilpailevia maisteri-tason maita löytyy maailmalta.

 

Miten elämme kasvavan velan kanssa?

Vanha viisaus on, että velat maksetaan. Ekonomistit toteavat, että velka maksetaan ottamalla uutta velkaa: hieno oivallus, perustuu luottamukseen.

Menee vaikeaksi, jos luottamus rapautuu. Välimeren rannan ”maniana-maat” kelpaavat esimerkiksi, kerjuulle lähtö ei ole helppoa.

Mitkä ovat valtakunnan valmiudet selvitä kunnialla nykyisestä tilastaan, jossa haasteet ovat jalkautuneet aina euro-kriisistä vanhusten vaippoihin? Ei hyvältä näytä. Tarvitaan tiimihenkeä, joka hallituksessa ja eduskunnassa on hukassa. Onneton hallituskoalitio tuottaa nokittelua itsenäisesti toimivien ministerien välillä: jotkut ministerit ovat täysin ulkona tehtävistään.

Johtajuus puuttuu. Kataisen Kokoomus vetoaa vastuunkantoon, mutta pääministeri ei kykene yhdistämään hallituksen voimia yhteisen hyvän taakse.

Urpilainen SDP:ssä uhittelee vallanhaluisena, rakentaa populistisesti hiekkalinnoja, jotka sortuvat sateiden tullen. Pienempien hallituspuolueiden ministerit sekoilevat uskonnon, kulttuurin ja ympäristön alueella: periaatteena on, että ministeriys antaa arvovaltaa, oli sanoma mikä tahansa.

Opposition tyhjät tynnyrit kumisevat. Perussuomalaiset jatkavat tyhjän panttina, Soini selittelee edustajien tekemisiä, ja edustajat tekevät.

Keskusta kulkee murheen alhossa, puoluebussin peruutuspeili on suurempi kuin tuulilasi. Opposition panos on nollilla. Kaikki vannovat kuitenkin yhteen ääneen hyvinvointivaltion nimiin.

 

Mistä varat, kysyisi Kiiliäinen.

Avainasemassa on vientiteollisuus, sen tehtävänä on hankkia puolet kansantalouden hyvinvoinnin tuloista. Sen heijastusvaikutukset ulottuvat alihankkijoihin ja palvelusektoriin, ja sitä kautta kansalaisten arkeen.

Jos vientiteollisuuden toimintaedellytykset rapautuvat, jää jäljelle jäähyväiset hyvinvointivaltiolle. Kun rahaa ei ole, vaipatkin puuttuvat.

Joku toteaa: olemme matkalla helvettiin, mutta onneksi ensimmäisessä luokassa.

Kivinen selviytymispolku löytynee ääripäiden välimaastosta, jonain päivänä olemme jälleen nousemassa notkelmasta vuoren rinteelle, toivottavasti viisastuneena. Monelle meistä nouseminen aiheuttaa sieluun vammoja, ja lisäksi ohentuneen rahakukkaron.

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?