Kirjapiiri vieraili Tallinnassa

Pirita ei ole – vain – vuoden 1980 olympialaisten purjehduskeskus eikä Rocca al mare vain valtava ostoskeskus, vielä vähemmän kuin Tallinna on vain vanhakaupunki. Niinhän ”tavallinen” turisti luulee, Me, kirjapiiri tämänkesäisellä vuorovierailulla sikäläisen ystäväkirjapiirin luona, olemme ”tavallisia” turisteja ja saimme lempeää silmänavausta Tallinnan maantieteen, historian ja nähtävyyksien suhteen.

Piritaan päin lähdetään lehtevää katua Kadriorgin kautta, rantaa seuraillen tullaan Viimsin entiseen kalastajakylään, nykyään se on raharikkaiden asuntoaluetta. Sitten Metsähautausmaan ohi, siellä ovat useiden Viron merkittävien henkilöiden haudat, ja tullaan Piritan keskiaikaisen luostarin raunioille. Birgittalaisluostarin nimi on mukautunut paremmin suuhun sopivaan virolaiseen muotoon. Luurankomaisina ja valtavina ne saavat ”tavallisenkin” turistin miettimään kirkon vuosisataista kaikkivaltaa ihmisen elämään. Oppaana on eloisa ja tietorikas Lagle Parek, hämmästyttävä henkilö, entinen sisäministeri ja presidenttiehdokas, joka poliittisten suksien ristiinmenon vuoksi, jos oikein ymmärsin, asuu nykyään luostarissa, ei nunnana, vaan historian tutkijana.

Nykyinen luostari on mitä modernein rakennus siinä vieressä. Nunnia siellä ei ole muutamaa kourallista enempää, se toimii hotellina. Nunniin saimme kosketuksen aterialla, jolloin edeskäypänä toimi kuvan kaunis tummaihoinen nuori nunna. Aterialla tuli yllättäen Vello Salo, entinen Suomi-poika, sodan aikana Suomea auttamaan tulleen sotilasryhmän jäsen. Hänen sen jälkeiset vaiheensa Euroopan sodan melskeissä olivat mielikuvitukselliset, lopulta hän päätyi Roomaan ja Vatikaaniin ja toimii nykyään katolisena pappina.

Sikäläisen kirjapiirin jäsenet asuvat Nõmmella, joka oli ennen itsenäinen kaupunki, nykyään osa Tallinnaa. Mutta hyvin erilainen osa: sanoisin, että puutarhakaupunki, ellei puutarha olisi mäntymetsää, jonka lomassa talot piilottelevat. Ja Nõmmella on tori, ei mikä tahansa tori: perustettu 20-luvulla ja torilla on Torihuone, 30-luvulla rakennettu vaikuttava Jugend-tyylinen rakennus. Se torin on ehtinyt jo palaakin, vuonna 2010, mutta rakennettiin perusremontin yhteydessä entisen kaltaiseksi. Minun silmissäni se symbolisoi Nõmmea: idyllinen keidas ison kaupungin huiskeen jälkeen tuoden muistumia vanhoilta ”hyviltä” ajoilta.

Mutta tori elää nykyaikaa. Tähän aikaan vuodesta se tulvii värejä ja tuoksuja: loputtomiin valtavia kurpitsoja, värikkäitä vihanneksia, joiden kaikkien nimeä ei edes tiedä, ja kukkia, kukkia. Juustopuoteja, leipäpuoteja, mitä ikinä kuvitella saattaa. Kaikkea tätä käytäväkaupalla, vähemmästäkin on pökertyä. Jossakin päin – missä päin? suunnat sekosivat jo ajat sitten – torin laidalla on pitkää matalaa myymäläriviä, käsityöpuoteja ja muuta ”kuivaa” tavaraa, aarreaittoja.

Entä sitten Rocca al mare? Paitsi kauppakeskus se on urheilukeskus, mutta muistan myös kerran olleeni katsomassa siellä Aidaa, Estorinia-teatteri oli silloin remontissa. Aida oli kerrassaan vaikuttava valtavassa tennishallissakin. Me menimme Rocca al maren ulkoilmamuseoon. Se on laaja metsäinen alue, jossa on 29 vanhaa talonpoikaistaloa ja viime vuosisadan alun tyypillistä kotia. Oppaana oli Jutta Holst, joka hämmästykseksemme vaihtoi kielen kesken kaiken ruotsiksi! Mikä yllätys – ja mikä helpotus, mehän olemme käyneet koulumme silloin kun kouluruotsi ei ollut vielä pakkoruotsia! Sade lyhensi kierrosta, kellokin kiirehti eteenpäin, mutta sinne kannattaa mennä toistekin, kauniimmalla ilmalla ja aamuvirkeänä.

Yhteinen päivä päättyi lämpimissä tunnelmissa, kahvia juoden ja maailman parasta pullaa syöden. Ensi kesänä uudestaan, Suomessa. Mitähän me keksisimme? Mitähän he haluaisivat nähdä?

Anja Virta

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?