Syksyn kylmät kynnet kovertavat Kuhmalahden Taidepappilan vanhaa rakennusta sisältä saakka. Lattiat natisevat, pitkähäntäinen hiiri on mennyt ja päättänyt elämänsä nurkkahuoneen hiirenloukkuun.
Maassa loikoo erilaisia otuksia: vihreä mies on kääntänyt kasvonsa kohti lattiaa, jättikokoisen selällään makaavan siilin kasvoilla on autuas katse.
Pappilan isäntä Teemu Luoto on aloittanut jokasyksyisen puuhansa. Hän on kantanut ulkoteokset sisälle, kuurannut niistä jokaisen ja päästänyt ne pitkälle ansaitulle talvilevolle.
– Syksy ja talvi on Taidepappilalle talviunien aikaa. Samalla kun asetan teokset talviteloille, jätän minäkin lähes kaiken tekemisen taakseni, erakoidun ja ryhdyn niin joutilaaksi kuin vain pystyn.
Jokaiseen talveen kuuluu myös poistuminen ulkomaille auringon lämpöön.
– Tänä vuonna ajattelin matkustaa Kuubaan. Haluan bongata Fidel Castron. Olisi hienoa, jos saisin tehtyä hänestä kasvonaamion. Siten olisi ensi kesän näyttelyn suksee taattu, Luoto myhäilee.
Teemana taiteilijaperheet
Kevät on keraamikko Teemu Luodon muusa numero yksi.
– Talvi ja syksy sen sijaan ovat hiljaisen ideoinnin aikaa. Vasta kun valo saapuu, käärin hihat ja ryhdyn töihin.
Mutta ideoinnin merkitystä taiteelliselle työlle ei sovi vähätellä. Ilman talvisia pohdintoja ei olisi Taidepappilan kesänäyttelyitäkään.
Pitkällä ensi kesän ideoinnissa Luoto onkin jo nyt.
– Ensi kesän teema on taiteilijaperheet. Haluan näyttää yleisölle, miten taiteellisuus siirtyy sukupolvelta toiselle, millaisia erilaisia muotoja se ottaa, ja miten taiteilijaperheiden työt limittyvät toisiinsa, vai limittyvätkö ne, Luoto pohtii.
Ensi kesän näyttelykävijälle on luvassa aikaisempien vuosien tapaan monenlaisia elämyksiä. Akseli Gallen-Kallelan pojantytär Aivi Gallen-Kallela ja Aivin isä Jorma ovat luvanneet tuoda pappilaan maisemamaalauksiaan. Luoto on myös hakenut apurahaa vakuutuksiin, jotta näytille saataisiin myös itsensä Akseli Gallen-Kallelan töitä.
Mukaan ovat lupautuneet myös muun muassa äiti ja tytär Eila ja Maarit Björkman, graafikko Emmi Vuorinen ja hänen poikansa Kusti, tamperelaiset taiteilijat Tuomo Dahlman ja hänen tyttärensä Seela sekä Päivi Paunu poikakatraansa Paavon, Tarmon ja Matin kera.
”Olin täysin poikki”
Teemu Luoto toivoo ensi kesälle viime kesää parempaa kävijämäärää.
– Säiltään huono viime kesä houkutteli Taidepappilaan 600 kävijää, kun edelliskesänä kävijöitä oli reilu 2300.
Itse Luoto ei ottanut osaa viime kesän näyttelyyn. Kahden edellisvuoden suuren näyttelykokonaisuuden – 50-vuotisen taiteilijanuran ja Taidepappilan 40-vuotisjuhlien – jälkeen taiteilija koki takkinsa olleen tyhjä.
– Olin täysin poikki. Kaivo oli niin sanotusti kuivunut. Nyt tunnen kuinka sen pinta alkaa kohota, kuinka vesi oikein liplattelee veden pinnan päällä, Luoto hymyilee.
Ensi kesäksi onkin luvassa paljon uutta. Luoto aikoo esimerkiksi kasvattaa eläinrepertuaariaan uusilla eläimillä, kuten käärmeillä ja krokotiileillä.
– Tai olen minä kerran aiemminkin käärme-työn tehnyt eräällä aids-tutkijalle. Siinä käärme pilkisti miehen aluspöksyistä ulos. Mutta nyt aion käyttää käärmettä töissäni uudella asenteella, Luoto sanoo.
Myös kuuluisalle Taidepolulle on luvassa uusia ihmeitä löydettäviksi.
Seestyminen ei tuhonnut arvoja
Vaan ei Taidepappila vielä ole täysin hiljentynyt. Luodon kylpyhuoneessa tummatukkainen mies nakuttelee vasaralla seinää, kallistelee arvioivasti päätään, jatkaa sitten nakuttamista.
Mies on tamperelainen taiteilija Tuomo Dahlman, sama mies, jonka töitä nähdään pappilalla ensi kesänä.
On Dahlman aiemminkin pappilalla nähty, kuten toissa kesänä, jolloin näyttelyssä oli hänen korkeita toteemipaalujaan. Ja 1980-luvulla mies viihtyi Taidepappilalla perheineen kokonaista kaksi vuotta.
Vaan silloin oli aika monin puolin toinen. Teemu Luoto kirjoittaa uraansa ja Taidepappilaa esittelevässä lehtisessä näin:
”Anarkisti Tombe ravisteli meitä joskus tosi rajusti. Hän halusi muuttaa ajatteluamme, halusi että näkisimme laajemmin: vanhat kahlehtivat arvot oli heitettävä pois. Näkemyksemme törmäsivät monella eri alueella. Toisaalta Tuomon rakkaus elämää ja luontoa kohtaan oli aitoa ja syvää. Oli rauhallisiakin ajanjaksoja: luovaa toimintaa, taiteellista toimintaa ja Tuomon pitkiä luentoja eri aiheista, maailmankaikkeudesta kasvisruoan ylistykseen.”
Nyt, 30 vuotta myöhemmin, mies on seestynyt monin tavoin. Vaan arvot ja näkemykset ovat pysyneet pääosin entisellään, ainakin mitä tulee luontoon, ja ihmisen rooliin sen tuhoajana.
– 60 prosenttia maailman eläinlajeista on kuollut sukupuuttoon. Ei mulla ole muuta roolia kuin yrittää töilläni siirtää ihmisten huomiota näihin juttuihin, Dahlman sanoo.
Luonnon ja ihmisen vuorovaikutusta ja problematiikkaa Dahlman aikoo käsitellä myös pappilaan ensi kesänä rakentuvissa ympäristöteoksissaan, joihin osaa ottaa myös hänen Seela-tyttärensä.
Hirveän tarkka nyhertäjä
Dahlmanille taiteen valitseminen ammatiksi oli aikoinaan helppo valinta.
– Sitä se oli siitäkin huolimatta, että veturinkuljettaja isäni mukaan taiteilijat olivat verenimijöitä, yhteiskunnan pohjasakkaa, joiden rooli yhteiskunnan pyörän pyörittäjänä on nolla.
– Mutta ennen kuolemaansa isä tuli toisiin aatoksiin, ja hän kertoi minulle tajunneensa, kuinka merkittäviä seurauksia taiteella saattoi olla.
Dahlmanin taiteilijanura alkoi oikeastaan kultaseppänä, jolloin hän oppi ymmärtämään muotoilun arvon.
– Mutta sitä ammattia itseään en kestänyt kauaakaan. Säälitti ihmiset, jotka ostivat kauhealla hinnalla tuulenhenkäyksen ohuita timanttisormuksia, joiden pienet timantit näki juuri ja juuri suurennuslasilla.
Eniten Dahlman rakasti hevoskorujen suunnittelua romaneille – siinä luovuus pääsi kunnolla kukkaan.
Mutta oman taiteilijasielunsa mies löysi todenteolla vasta Turun Piirustuskoulussa, jossa hän sai opettajakseen zeniläisen ajattelutavan kannattajan Vieno Orren.
– Olin tuolloin hirveän tarkka nyhertäjä, toimin kuin kamera, joka koetti tallentaa ympäristöään sellaisenaan. Vieno vapautti tapani tehdä taidetta ja katsoa maailmaa. Opin, että maalaus on maalaus ja lehmä lehmä. Siitä suurkiitos Vienolle.
