Isyydestä, ulkoistaen

Sunnuntaiaamuna isät saavat taas leikkiä nukkuvaa, kun muu perhe häärää keittiössä ja valmistelee isänpäivän aamiaista. Lapset ovat kertoneet jo pari viikkoa etukäteen tekevänsä päiväkodissa yllätysjuttuja, joista ei sovi kotona puhua ääneen. Ei varsinkaan isälle. Silti niistä on puhuttava, ainakin pikkuisen.

Aamulla koko perhe hiippailee ”herättämään” isän, ja hän saa hämmästeltäväkseen pienten taiteilijoiden kortteja ja muita kätten töitä.

Suomessa isänpäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1949, mutta vasta 1970-luvulta alkaen sitä alettiin viettää yleisesti. Yliopiston almanakkaan eli kalenteriin isänpäivä merkittiin salaa ilman yliopiston päätöstä vuosina 1970–72, mutta asian huomaamisen jälkeen merkintä poistettiin. Vuonna 1987 isänpäivä pääsi yliopiston päätöksellä kalenteriin viralliseksi liputuspäiväksi.

Meillä mieheni saa olla perheen pelle, joka keksii aina hauskimmat jutut. Tytön mielestä isä on parasta mahdollista aikuista leikkiseuraa. Pojan mielestä isä on aika kova jätkä, kun se ajaa töissä välillä trukkia. (Vielä kovemmat pisteet isi saisi, jos ajaisi työkseen junaa.) Minä ihailen mieheni kykyä heittäytyä lapsen tasolle hulluttelemaan – minulta se ei onnistu yhtä luontevasti.

Koska en ole ollut päivääkään isä, en osaa sanoa, miten isänä oleminen eroaa äitinä olemisesta. Vai eroaako se? Vanhemmuus on yhteinen, mutta miltä tuntuu olla nimenomaan perheen isä? Äidit kokevat välillä melkoisia paineita suoriutumisestaan. Millaisia isien paineet ovat?

Vastauksia pohtiessani mieleeni juolahtaa ulkoistaminen, organisaation osan tai tietyn osatoiminnan siirtäminen ostettavaksi ulkopuoliselta organisaatiolta alihankintana. 1990-luvulta alkaen kovasti yleistynyt ulkoistaminen toimikoon nyt solmujen avaajana tässäkin asiassa.

Ulkoistan siis itseni tämän kolumnin kirjoittamisesta ja annan puheenvuoroni miehelleni, kahden leikki-ikäisen lapsen isälle.

”Isyys konkretisoitui ensimmäisen kerran kunnolla silloin, kun sain rauhoiteltua muutaman vuorokauden ikäisen itkevän esikoisemme rinnan päälleni. Tuolloin tajusin, että juuri minun läsnäoloni sai vauvan rauhoittumaan. Se oli hieno tunne.

Mielestäni on tärkeää, että jokainen saa toteuttaa isyyttään itselleen ominaisimmalla ja luontevimmalla tavalla – vastuullisesti, mutta omaa persoonaansa hyödyntäen. Uskon, että tämän myötä lapseen syntyy vahva yhteys.

Isänä on hienoa nähdä, kuinka pienilläkin eleillä tai teoilla voi saada lapsen hyvälle tuulelle, olla tälle ”maailman paras jätkä.”

Lupsakkaa isänpäivää kaikille isille!

 

 

 

 

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?