Markus T. Ahola pyrkii pienoismalleissaan mahdollisimman suureen autenttisuuteen

Automies henkeen ja vereen

– Ajoneuvohistoria on sydäntäni lähellä. Olen ”hullu automies”, Markus T. Ahola naurahtaa.

Markus Ahola oli automies jo tenavana – hän leikki polvenkorkuisesta saakka mieluiten pikkuautoilla. Muitakin leluja oli, ja välillä niillä jopa leikittiin, mutta The lelu oli aina pikkuauto. Kun koulukaverit kokoontuivat Pikkolan kentälle pelaamaan jalkapalloa, Ahola kipitti Lahdentien varteen katselemaan autoja; jospa ohi ajaisi vaikka komea jenkkiauto. Mikäli kavereiden jalkapallo kieri Aholan luokse, hän ärsyyntyi autobongauksensa keskeytymisestä.

– Muistan ajatelleeni, miten muut saattoivat potkia niin tosissaan palloa, kun ohi saattoi hetkenä minä hyvänsä ajaa bongaamisen arvoinen auto, Kangasalla asuva Ahola naurahtaa.

Kun pian nelikymppisiään juhliva Ahola oli seitsenvuotias, hän osti ensimmäisen autonsa, Fiat kuusisatasen. Vanhempien mökkipelto oli hyvä ja turvallinen paikka ensimmäisille ajokokeiluille.

– Jalkani eivät ihan yltäneet polkimille, mutta sidoin jeesusteipillä puukalikat tennareihini, niin johan lähti, Ahola virnistää.

Ahola ei koskaan unohda päivää, jona hän sai ajokortin. Tuoreen ajokortin haltija lähti välittömästi kortin saatuaan ajelulle, jolta kotiutui vasta useamman tunnin jälkeen.

– En osaa sanoa, miksi intohimoni kohde ovat juuri autot, näin on vain aina ollut. Ruuvimeisseli kädessä en viihdy, vaan minua kiinnostaa nimenomaan autojen yhteiskunnallinen merkitys – se miten ne ovat muokanneet meidän kaikkien arkielämää.

 

Automobiili oli vuosisadan keksintö

Aholan puhe kiihtyy, kun hän alkaa puhua automobiilin merkityksestä maailmankuvamme muokkaajana. Auto innovaationa on miehen mukaan muokannut infrastruktuuria ja ylipäätään ihmisen arkea 1900-luvulla enemmän kuin mikään muu keksintö. Yhteiskunta ja sen rakenteet näkyvät selvästi myös automainoksissa ja autojen esittelyteksteissä.

– Katsokaa vaikka amerikkalaisten autojen mainoskuvia 1970-luvulta. Niissä näkyy luokkajako hyvin selvästi. Kalleimman automallin ympärillä pörrää miehiä puvut päällä, keskihintaisen auton mainoksessa näkyy keskiluokkainen perhe ja halvimman automallin mainoskuvassa näkyy tummaihoinen mies. Tällaisia mainoksia ei tietenkään enää tehdä, mutta ne kertovat omaa kieltään yhteiskunnallisesta viitekehyksestään, Ahola esimerkittää.

Kangasalalaisella on omassa autotallissaan neljä museoautoa: kaksi Studebaker-jenkkiautoa, idän ihme eli Moskovitsh sekä 1970-luvun Thunderbird. Lisäksi Aholalta löytyy aurinkoisen kesäpäivän auto, avo-Pontiac vuodelta 1990.

Mies on tutustunut kaikkien museoautojensa tarinaan huolella. Mosse on esimerkiksi myyty vuonna 1962 Tampereen Konela-Autosta veturinlämmittäjänä työskennelleelle Onni-nimiselle miehelle. Sen jälkeen autolla on ajettu pari kolme vuotta, minkä jälkeen kulkupeli siirtyi jostain syystä Onnin tyttären nimiin. Tytär säilytti menopeliä 25 vuotta lämpimässä tallissa, mistä se aikanaan päätyi myyntiin tamperelaiselle korjaamoalan yrittäjälle.

– Kun käynnistin auton kolmisen vuotta sitten ekaa kertaa pitkästä aikaa, se hyrähti käyntiin kertalaakista. Käyntikin oli niin tasaista kuin Mosselta nyt voi odottaa, Ahola sanoo.

Museoautoista vanhin ja sitä myötä arvokkain on Studebaker Dictator 1930-luvulta. Mieluiten Ahola ajaa kuitenkin 70-lukulaisella Thunderbirdillään. ”Ukkoslintua” valmistettiin 11 sukupolven ajan. Aholan vuosimallin 1972 auto edustaa kuudetta sukupolvea, jolloin Thunderbird oli suurimmillaan. Auto kuului niin sanottuihin ”personal luxury” -luokan maantieristeilijöihin, jotka pystyivät suuresta koostaan huolimatta tarjoamaan matkustusmukavuutta ja suorituskykyä lähinnä kahdelle henkilölle.

– Tämän vuosimallin takana oleva koko auton perän levyinen valomaski ja todella suuri konepelti korostavat jo muutenkin valtavan auton massiivisuutta. Täytyy muistaa, että tämän ajankohdan amerikkalaisissa autoissa tilankäytön tuhlaileva kerskailu oli itsetarkoitus. Polttoaineen kulutuskin oli vuonna 1972 juuri ennen energiakriisin alkua täysin toissijainen asia, Ahola tietää.

 

Tuhansittain pienoismalleja

Mikäli Ahola olisi Brunein sulttaani, hänellä olisi museoautoja määrättömiin ja autotallissaan kaikki vähänkin häntä kiinnostavat automallit. Koska Ahola on kuitenkin Kangasalan Alasella asuva muuttoalan logistiikkayrittäjä, autokuumetta on ruokittava toisella tavalla. Niinpä hänen kotipihastaan löytyy yksityinen pienoismallikokoelma, jossa on viitisentuhatta osaa. Kokoelman vanhin auto on kuminen pikkuauto 1930-luvulta.

– Osa autoista on peräisin omasta lapsuudestani. Ne ovat Matchboxeja ja muita pikkuautoja, joilla on leikitty lukemattomat leikit jo pikkupoikana. Leluautojen lisäksi minulla on varsinaisia pienoismalleja. Systemaattinen keräily alkoi noin 15-vuotiaana, ja kerääminen kiihtyi räjähdysmäisesti, kun muutimme vaimoni kanssa nykyiseen kotiimme 16 vuotta sitten, Ahola kertoo.

Muuttohetkellä mies mietti, että omakotitalo ja sen piha tarjoavat hyvät puitteet keräilyharrastukselle. Kokoelma on kuitenkin paisunut niin valtavaksi, että tilaongelma alkaa pian olla todellinen. Toistaiseksi pienoismallit mahtuvat muutamaan erillisrakennukseen, jotka ovat Aholoiden pihapiirissä.

– Jossain vaiheessa täytyy varmaan miettiä uuden erillisrakennuksen rakentamista tai jotain halliratkaisua. Mutta sen aika on vasta tulevaisuudessa, sillä vielä olen löytänyt kokoelmani uusille tulokkaille paikan olemassa olevista tiloista.

Markus T. Aholan mielimerkkejä ovat kaikki amerikkalaiset autot, erityisesti Studebaker. Eurooppalaisista merkeistä Mersu ja Jaguar ovat sydäntä lähinnä.

– Rautaesiripun takaisista itäautoista pidän puolestaan sen vuoksi, että ne kertovat kaikkein parhaiten Suomen autoistumisesta, Ahola mainitsee.

Hänen kokoelmiinsa kuuluu autojen lisäksi pienoisrautateitä. Vetureita ja vaunuja miehelle on kertynyt noin 1500 kappaletta. Aholalta löytyy sekä brittiläinen, amerikkalainen että entisen DDR:n aikainen pienoisrautatie.

– Junat ovat kuitenkin minulle pelkkä sivuraide, sellainen piristävä lisä autojen keräämisen ohella.

Autodiaraama esittelee tyypillisen amerikkalaisen katunäkymän 1960-luvulta.

 

Kyltymätön autoromantikko

Uusia osia kokoelmaansa Ahola löytää internetin lisäksi esimerkiksi Restauranta-päiviltä Kangasalta. Alkukesään ajoittuva tapahtuma onkin sellainen, jota hän ei missaa vahingossakaan. Kun Restauranta-päivien ajankohta alkukeväästä selviää, Ahola merkitsee itselleen lomaa sen avajaispäiväksi.

– Tuo päivä on yhden päivän mittainen kesälomani. Silloin saatan laittaa puhelimenkin kiinni ja vain keskittyä tekemään löytöjä.

Uuden pienoismallin löytäminen on aina huippuhetki. Kun postipaketti saapuu, mies hiippailee sen kanssa autotalliin ja pistää musiikkia soimaan. Kun tunnelma on kohdillaan, Ahola kaataa itselleen lasillisen konjakkia ja avaa uuden pienoismallin kääreistään.

– Sitten alkaa suurennuslasilla tutkiminen: kuinka aitoja yksityiskohdat ovat, miltä ne näyttävät ja onko kaikki muutenkin kohdillaan, hän luettelee.

Ahola kertoo olevansa parantumaton autoromantikko. Kesän yksi parhaita hetkiä saattaa olla se, kun mies istuu Juupajoella sijaitsevan mökkinsä terassilla ja tuijottelee pihalle parkkeeratusta autosta järveen heijastuvaa kuvaa.

Käyttöautoina hänellä on vuoden 1989 Mercedes Benz ja maasturi-Jeep 2000-luvulta, mutta mies ajaisi mieluummin vieläkin vanhemmilla kapistuksilla.

– Inhoan kaikkia nykyajan vempaimia. Sähköpostiakin siedän vain sen takia, että se on täysin pakollinen kapistus nykyisessä työssäni.

Ahola kertoo suunnittelevansa ”taatusti erilaisen” autokirjan kirjoittamista. Omakustannekirjan on tarkoitus fiilistellä autoihin liittyviä tunnelmia ja mielikuvia.

– Enempää en kerro ennen kuin kirja on valmis, Ahola virnistää.

 

Yksityiskohta amerikkalaisesta pienoisrautatiestä.

Keräily on geeneissä

Aholan pienoismalleista löytyy paljon arkirealismia. Kun amerikkalainen juna puksuttaa 1990-luvun maisemissa rannikolta rannikolle, vastaan tulee ratavikaa korjaamaan saapuneita miehiä ja viljavaa maissipeltoa. Toki huumoriakin on mukana, sillä yhden vuoren laella rynnii iso joukko intiaaneja. Eräässä autodiaraamassa koolla ovat brittiministerit turva-autoineen, ja toisessa esitellään tyypillisiä jenkkinäkymiä 1960-luvulta.

– Minua on aina viehättänyt pienoismallien mahdollisimman suuri autenttisuus, Ahola tunnustaa.

Intohimoinen keräilijä sanoo, että keräilyinnostus kulkee geeneissä. Aholan isän keräilykohde oli antiikki, ja äidiltä taas löytyy mittava kokoelma nukkeja ja nukkekoteja. Ahola huomauttaa iloitsevansa siitä, että pienoismallien keräilystä on viime vuosina tullut ”hovikelpoista”.

– Aikaisemmin pikkuautojen keräilijä oli vähän – tai oikeastaan aika paljonkin – höynä. Harrastus on mielletty lasten harrastukseksi, mutta kun katsoo meitä keräilijöitä, niin keski-ikä alkaa nykyisin olla melko korkea.

Mistähän moinen ilmiö mahtaa johtua?

– Uskon, että autot ovat nykylapsille niin itsestään selviä kapistuksia, ettei niihin enää liity niin suuria tunteita eikä varsinkaan mitään wau-efektiä, Ahola miettii.

 

 

 

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?