Hampurilaisia myytävänä!

Isovanhemmuus on iso asia. Paljon suurempi kuin olisin voinut kuvitella.

Naureskellen tuli seuratuksi työkavereita ja muita tuttuja, jotka sangen livakasti tempaisivat lompakostaan näkyville pienten ihmisten kuvia. Sittemmin nuo ihmeet on näytetty kännykän silmästä.

Nyt teen itse samalla tavalla, kun paikka tulee.

Vähän reilun kahden vuoden kokemuksella voin kertoa valoa tulleen maailmaan kosolti lisää Laura-neitiä ja Luka-herraa seuratessa.  He ovat tietenkin Suomen fiksuimmat kaksivuotiaat millä hyvänsä mittapuulla tarkasteltaessa. Se on ukin objektiivinen näkemys.

Miten paljon iloa pienet tuovatkaan ympäristöönsä? Kuinka jotkut saattavat oppia päivittäin niin paljon uusia asioita? Mihin häviävät luovuus ja mielikuvitus sekä uskallus ikävuosien karttuessa? Muuraako viimeistään koulumaailma ihmiset samaan muottiin?

 

Olemme harjoitelleet loppuvuodesta kolmen sukupolven asumista samassa kaupunkitaloudessa. Miniämme ja poikamme jatko-opiskelut ovat ajoittain yhtä aikaa Helsingissä. Kotkasta on liian pitkä matka päivittäin kulkea, joten päädyimme hankkimaan nuorelle miehelle hoitopaikan Krunikasta pariksi kahden viikon pätkäksi tänä syksynä.

Perhe ahdetaan yöksi yhteen huoneeseen.

Luka on velikulta, joka vie sydämet. En tiedä, kehen poika on tullut, mutta melkoinen veijari hän on.

En ole nähnyt hänen vielä kävelevän koskaan, kontaltaan mies polkaisi juoksuun eikä ole tyyliään muuttanut.

Pikku äijä kuuntelee tarkkaan kaiken puhutun. Poikamme kertoi meille sivulauseessa, että päivähoitajalla saattaisi olla lippuja Cantores Minoresin konserttiin. Vähän ajan päästä Luka kuulutti puolenkymmentä kertaa kovalla äänellä: ”Raiskulla on konserttilippujaaaa!”

Mummon katsellessa omassa huoneessaan tallennettuja televisio-ohjelmia painelee herra sinne sanoen: ”Mummo, heippa, minä menen nyt kauppaan, mitä tuodaan?” Päivi tilaa havaintojeni mukaan tavallisimmin maitoa. Ostaja lyö oven kiinni ja juosta vikeltää olohuoneen arkun luokse, kerää kirstun päältä tavarat ja toimittaa ne isoäidilleen haastateltuaan kauppiaan ensin hyväksi.

Mukava seurata näytelmää, jossa näyttelijöitä on itse asiassa vaan yksi – ainakin näkyvissä. Mummolla on selkeästi vähäinen sivurooli, jossa hän toistaa samat vuorosanat, ”maitoa” ja ”kiitos”.

Välillä nuorukainen yltyy siivoamaan tai sitten harja tekee hevosen virkaa. Kesken kaiken kajahtaa laulu, jossa samassa kappaleessa saattaa jänis istua maassa torkkuen, hämähäkki kiivetä langalle ja vielä taivaalla tuikkia tähtönen.

Päivittäin tehdään matkaa lentokoneena ympäri huoneistoa mummon ”kiidättäessä” laiheliinia olkapäällään. Kaikkiin touhuihin mies lähtee oma-aloitteisesti.

 

Kuukautta vanhemmasta Laurasta tulee varmasti laulaja tai näyttelijä. Suomikaan ei vielä taitu täydellisesti, joten pitkät englanniksi esitetyt biisit kuulostavat välillä hieman koomisilta.

Muuan pitkäkestoinen esiintyminen muoviselta jakkaralta aiheutti nauruntyrskähdyksiä kuulijakunnassa, jolloin diiva ärähti kesken laulun: ”Hiljaa siellä!”

Pylly alkaa pyöriä heti, kun mukava kappale kuuluu telkkarista tai radiosta. Pienet korvat taltioivat käsittämättömän nopeasti sanat keskusmuistiin.

Ollessamme Vierumäellä tein taiteltavalla jumppa-alustalla vatsa- ja selkäliikkeitä. Vieraanamme ollut neiti pyrki kaikin tavoin sotkemaan treenaamistani. Välillä hän halusi olla ukin suorilla käsillä liitelevä ilma-alus, välillä taas jalkani toimivat hissinä tai sitten personal trainer autteli väsynyttä jumppaajaa selästä istumaan.

Lopulta neitokainen omi patjan itselleen muokaten solumuovia ja nujuten kotvasen sen kanssa. Yhdessä vaiheessa alusta jäi pystyyn sermiksi ja lamppu syttyi. Tyttö kiersi sisälle kioskiin huudellen meille muille: ”Hampurilaisia myytävänä, tervetuloa!” Alettiin tehdä kauppaa. Kauppias kyseli ketsupit ja tuleeko myös ranskalaisia.

Ihmettelin, kun pieni käsi kävi alhaalla ja neiti sanoi: ”Piip.” Kohta ymmärsin kyseessä olevan viivakoodin, josta kassakone luki annoksen hinnan samalla piipaten.

Välillä tarjoilija sanoi poistuessaan käväisemään pariksi sekunniksi muualle: ”Pieni hetki, minä tulen kohta.” Kysyin, että paljonko maksaa. Siihen vastaus tuli: ”Hyvin!”

 

Kaipa omat poikamme olivat samanlaisia tuossa iässä. Eikä heistä vallan synkkämielisiä ja ahdistuneita aikuisia ole kasvanut. Kuuliaisesti näkyi 30-vuotias esikoisemme nöyrtyvän kummityttönsä asiakkaaksi Vierumäellä.

Kuten olen aikaisemmin todennut, aika oli neljännesvuosisata sitten toinen. Lapset olivat läsnä koko ajan, työllä oli nykyistä isompi merkitys, pieni kiire häiritsi välillä ja talous tuntui ahtaammalta. Arjessa oli nykyistä enemmän miettimistä.

Minä vuorotyöläisenä sain pitää lapsiamme kotona paljon enemmän kuin isät keskimäärin. En minä paljon heidän kanssaan leikkinyt, kirjoja ja satuja toki luin päivittäin. Olinpahan käytettävissä ja omilta hommiltani irtosin tarvittaessa.

Kun kehitystä tapahtuu koko ajan, ei tilannetta tule huomioiduksi. Ainoastaan kokokohdat jäävät mieleen.

Rakkaat lapsenlapsemme ovat onneksi seuranamme varsin paljon. Siitä asiasta olemme heidän vanhemmilleen hyvin kiitollisia.

 

Jussi-Pekka Lämsä on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas ja Helsingin poliisilaitoksen operaatiopäällikkö.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?