Sotien jälkeisten Lapin suurien savotoiden päätyttyä eivät kaikki jaksaneet tai ymmärtäneet lähteä etelään työn perään. Muutamat miehet eristäytyivät täydellisesti yhteiskunnasta. Niinpä läpi pohjoisen Suomen luikertelevan Luiro-joen pitkälle varrelle jäi puolenkymmentä erakkoa. He eivät osanneet hakea eläkkeitä tai muuta sosiaalista apua ja elivät mitenkuten.
Yksi heistä oli Soini, joka kolusi autiotupia, jos vaikka vaeltajilta tai poromiehiltä olisi jäänyt säilykepurkin pohjia, näkkileipää tai korppuja. Mies hiihteli ahkio perässään aikoina, jolloin tiesi kämppien varmuudella olevan tyhjiä.
Joskus nähtiin yksinäisen miekkosen keräilevän hämärissä teurastuspaikalta porojen kalloja. Joki antoi kalaa ja silloin tällöin hirvi erehtyi pyssynkantaman ulottuville.
Jängällä liikkui myös muuta riistaa. Sieniä ja marjoja riitti. Asunnoksi kelpasi uittomiesten jäljiltä jäänyt muutaman neliön suuruinen maapohjainen korsu, johon oli kyhätty öljytynnyristä lämmitys- ja keittokamiina.
Tapio-niminen nuorempi konstaapeli tiedettiin taitavaksi kairankävijäksi. Appiukko oli vävynsä koulinut lukemaan karttaa tähdistä, juvakkeista ja luonnonmerkeistä.
Matkaa erakoiden asuinsijoille tuli kirkolta ensin autolla 90 kilometriä ja sitten moottorikelkalla reittivalinnasta riippuen noin 30–70 kilometriä. Kelkka oli uusi, mutta muut varusteet puuttuivat. Ruskeanvihreän ajohaalarin poliisimies arveli päätyneen valtiolle neuvostodesantilta sotasaaliina.
Autoja oli piirissä kaksi, vuosimallia 1970 olevat kuplavolkkari ja Peugeot 404. Talvikelissä tosin eteni vain ajoneuvo, minkä vetävät pyörät olivat moottorin alla.
Mieheltä itseltään löytyivät erämaahan mukaan nutukkaat, säpikkäät, luhka, paulat, pitkävartiset hyljekintaat, kettuhattu ja appiukon peski. Armeija lainasi jerryt ja ahkion. Peräkärry kuplan perään, kelkka, pulkka sekä polttoaineet kyytiin ja tarpeen niin vaatiessa matkaan.
Joskus jopa päiväkausia kestävillä kelkkasiirtymillä sekä välillä tupakka- ja hunttaustaukoja pitäessään Tapio tiesi ottaneensa omasta halustaan elinkautisen kairaan. Oli mukava kuunnella hiljaisuutta omissa ajatuksissaan sinisessä hämärässä ja katsella vähitellen kiristyvässä pakkasessa, joko näkyisi iltatähti matalalla itäisen taivaan horisontissa.
Jokiuoman sulat nostivat häkärää ilman jäähtyessä. Poliisimies arvosti korkealle tuntureiden kupeessa, selkosten takana ja jokitörmissä asuvat ihmiset. He asennoituivat karuihin oloihin ajatuksella: ”Vain Sinä itse vastaat ratkaisuista, joilla selviät huomiseen.”
Tapiosta oli tullut kairan oma poliisi, eivätkä ihmiset muiden kanssa halunneet asioitaan hoitaa.
Poliisimies muisteli reilun puolen vuoden takaista operaatiota, jolloin poliisiaseman henkilökunta oli pelastanut Soinin vankilareissulta maksamalla hänen sakkonsa. Samalla kirkonkyläkäynnillä vanhalle erakolle oli järjestelty eläke, puhtaat vaatteet ja ruokaa puoleksi vuodeksi. Konstaapeli oli saattanut kaverinsa takaisin kairaan.
Joulun alla poliisimies teki asiaa tunturiin. Osaltaan piti tehdä erävalvontaa. Tähdellisintä oli toimittaa erakolle poliisiasemalla taas kerätyn kolehdin tuotto ja sillä hankittu paketti.
Joulukuun puolivälin jälkeen Tapio teki matkan. Ensin kuplavolkkarilla kolmisen tuntia ja sitten kelkan niskaan nietosten väliin suunnistamaan porojen jälkiä myöten.
Vähäinen koju jokitörmässä oli vuorattu kattoa myöten lumella, torvesta nousi savu. Poliisi sammutti koneen ja kolisteli kuuluvasti ulkosalla.
Isäntä pyörähti ovesta pihalle ja nähtyään tulijan kävi vemputtamaan hyväksi toviksi tämän kättä. Jotakin tervehdyksen tapaista mutistiin.
Maja oli lämmin ja poikkeuksellisen siisti kuten aina. Näytti niin kuin erakko olisi saanut lihaa luidensa ympärille, pistävä tuijotus silmistä puuttui ja mies vaikutti valoisalta sekä tyytyväiseltä oloonsa.
Soini piti konstaapelia hyväntekijänään ja armahtajanaan. Veikkaus ei ollut väärä. Tapio oli ollut tomerasti ihmisen asialla havaittuaan tämänkin vääryyden.
Tällä kertaa isäntä ei antanut lupaa keitellä kahvia virkamiehen pöönistä. Costaricaa kaivettiin hyllystä ja ukko kävi joesta kirkasta vettä. Myös ruutinrinkelit löytyivät omasta takaa.
Juteltiin niitä ja näitä. Erakko kertoi viimeisten kuuden kuukauden olleen elämänsä ehkä parasta aikaa, kun ruoka- ja vaatepuoli saatiin kerralla kuntoon.
Hän oli hakenut sosiaaliviraston lapulla muutaman kerran täydennystä kyläkaupalta. Omaa rahaakin löytyi hiukan, vaikka eläke oli mitätön. Kuitenkin valtaisa elämänmuutos verrattuna ei mihinkään.
Lähestyvää joulua Soini ei huomioinut. Yksineläjä pärjäsi ilman almanakkaa. Ulkomaailman tiedoilla ei ollut merkitystä hänen olemiselleen, eipä viestejä mistään olisi tihkunutkaan.
Poliisimies haki reestä paketin ja nosteli pöydän virkaa tekevälle jykevälle pölkylle hyvin suolattua sianlihaa, lipeäkalaa, leipää, voita, juustoa, kestomakkaraa, perunoita, kotikaljaa, kahvia, kuivia rinkeleitä, keksejä sekä säilykepurkkeja. Pahvilaatikon perimmäisestä nurkasta tarttui käteen pieni pullo konjakkia.
Erakko ei päästänyt vierastaan yön selkään. Kamiinaan lisäiltiin pilkkeitä ja poliisimies levitteli makuupussinsa jostakin haetulle olkitäytteiselle matrassille lämpiämään.
Pakkanen kohensi otettaan ulkona, asumuksen nurkat rapsahtelivat. Omalaatuiset miehet istuivat nokat vastakkain raatailemassa. Rispaantuneisiin juomalaseihin kaadettiin tilkat ruskeaa juomaa.
Hyvää Joulua!
- Jussi-Pekka Lämsä voitti keväällä 2012 Poliisi&Oikeus -lehden kirjoituskilpailun Lapin erakosta ja poliisista kertovalla kirjoituksellaan Ihmisen asialla.
