Tänä jouluna ollaan kotona

13.12.2012 10:14

Katariina, Marika, Juho, Toffee-kissa, Vesa ja Kirsi Eerola kahvipöydässä.

Pälkäneellä Taustin Eerolan tilalla joulunodotus on tänä vuonna erilaista kuin ennen. Kun perheeltä kysyy, mitä he eniten odottavat joululta, äiti, isä, kaksi teini-ikäistä tytärtä ja 12-vuotias poika vastaavat kaikki samoin sanoin:

– Että ollaan yhdessä ja kotona.

Koti, komea hirsirakennus, varakkaan hämäläistilan vanha päärakennus on lämmin ja tuoksuu puhtaalta. Vain toisen päädyn terassin katossa näkyvät hiiltyneet hirret ovat muistona viime jouluaaton tapahtumista.

Silloin kodinhoitohuoneessa syttynyt uhkaava tulipalo oli tuhota koko kodin. Jälkeenpäin ajatellen voisi sanoa, Eeroloilla oli onnea, sillä palo saatiin rajattua toiseen päätyyn, kova hirsiseinä jaksoi taistella liekkejä vastaan eikä tuli päässyt leviämään yläpohjan puruihin.

– Nyt voi jo ajatella, että onneksi ei käynyt pahemmin. Kukaan ei loukkaantunut ja rakennus saatiin korjattua, perheen äiti Kirsi Eerola sanoo.

Vuosi sitten oli toisin. Jouluaattoilta muuttui hetkessä painajaiseksi. Savu täytti koko talon, sähkö piti katkaista, kaikki oli pimeyttä, kauhua ja epätoivoa.  Rakennuksen toisesta päädystä ei jäänyt jäljelle muuta kuin runkorakenteet ja peltikatto.

Perhe joutui pakenemaan kodistaan kissat ja koirat mukanaan. Isäntä Vesa Eerola oli ehtinyt hengittää niin paljon savua, että ambulanssissa piti antaa happea.

– Silloin vielä emme tajunneet kaikkea, mitä oli tapahtunut. Mutta kun tulimme seuraavana päivänä katsomaan, löysimme koko kodin mustana noesta ja savusta, Kirsi Eerola kertoo.

Aivan kaikki irtain oli tuhoutunut, niin vaatteet kuin seinien tapetit ja pinkopahvitkin, keittiöstä joka ainoa maustepurkki ja pannulappu. Perheellä ei yhtäkkiä ollut mitään jäljellä.

 

Saammeko auttaa teitä?

Pari päivää myöhemmin terveydenhoitaja Kirsi UrkkoPälkäneen lastenneuvolasta otti yhteyttä Eerolan perheeseen. Hän tiedusteli Varapäreeksi

Varapäre kokoaa rivinsä yhtä hyvin arkena kuin juhlapyhinä. Kirsi Urkko toimii ryhmän yhdyshenkilönä, mutta muuta kunniaa hän ei siitä itselleen halua. – Vain yhdessä pystymme johonkin, hän sanoo.

itseään kutsuvan ryhmän nimissä, saisiko onnettomuuden uhriksi joutunutta perhettä auttaa.

Luvan saatuaan Varapäre kokosi muutamassa päivässä lahjoituksina tarpeellisimmat tarvikkeet niille, joilta oli mennyt kaikki: ruokaa, vaatteita, taloustarvikkeita, liinavaatteita. Onnettomuuspaikalle ilmestyi tuota pikaa siivousryhmä.

– Tuli parikymmentä naista, kaikkia en tuntenut. Heillä oli mukanaan kaikki mahdollinen, talkookahvit ja keittimet, pullat, harjat ja rätitkin, Kirsi Eerola kertoo.

– Tunsin, että en itse osaa tehdä mitään. Olin aivan shokissa. Mietin, pitääkö minun sanoa noille jotain, mutta ei tarvinnut. He jakoivat itse itselleen työt.

Varapäreen väki alkoi pestä, pakata, inventoida, luututa, puhdistaa, kantaa pilalle mennyttä tavaraa ulos. Talo oli kylmä ja katkuinen ja työ hirvittävän likaista.

– Olin vain mukana ja yritin tietysti tehdä jotain. Välillä kun itkin, joku kävi halaamassa, Kirsi Eerola kertoo.

Myöhemmin häntä alkoi vaivata kova kiitollisuudenvelka. Hän halusi ainakin saada kaikkien auttajien nimet voidakseen kiittää jokaista, mutta hänen kaimansa lastenneuvolasta ilmoitti, ettei kerro nimiä.

Varapäreen toiminta ei perustu siihen, että ensin autetaan ja sitten otetaan vastaan kiitokset ja kunnia. Vaan siihen, että kuka tahansa voi olla seuraava avuntarvitsija.

Ryhmä ei myöskään mieti sitä, onko autettavalla sukulaisia lähellä tai rahaa pankkitilillä. Varapäre tulee silloin, kun epätoivo on tukkinut kaikki tiet toimia ja ajatella.

Kirsi Eerola ratkaisi kiitollisuusongelman liittymällä itse mukaan Varapäreeseen.

– Kyllä apua saa kun uskaltaa pyytää, vaikka se pyytäminen vaikeaa onkin. Onnettomuuden keskellä lohduttaa uskomattoman paljon, kun ei jätetä yksin, hän hymyilee kyynelten läpi.

 

Taakalle löytyi jakajia

Juho ja viisikuinen koiraviikari Ronaldo eli Ronksu aikovat ottaa tänä jouluna rennosti.

Eerolat kertovat, että ihmisten auttamishalu ja talkoohenkisyys yllättivät heidät täysin. Varapäre ei ollut Eeroloiden ainoa auttaja katastrofin jälkeen. Heti joulupäivänä tulivat tutut sähkömiehet avuksi, sillä talon sähkötaulut sijaitsivat palaneessa osassa ja jotenkin piti saada sähköt toimimaan. Vakuutusyhtiön toimia oli pyhinä turha odottaa.

Naapurit ja Taustin kyläläiset toivat hekin kaikenlaista apua. Muun muassa yhteen paikkaan otettiin puhdistettavaksi Eerolan vanhat arvokkaat ryijyt. Niitä tuuletettiin ja pyöriteltiin hangessa kaiken talvea ja puhtaiksi ne lopulta saatiin.

Vesa Eerolan YK-palveluksen aikaisia kavereita kävi myös auttamassa. Perheelle järjestyi nopeasti koti, kun Anita ja Risto Lindholm vuokrasivat heille myynnissä olleen omakotitalonsa.

– Sekin oli suuri helpotus, kun meitä on viisi henkeä ja lisäksi kissoja ja koiria. Pieneen asuntoon olisi ollut vaikea sovittautua, Kirsi Eerola huomauttaa.

Vasta kolmen kuukauden kuluttua vakuutusyhtiötä saatiin ensimmäiset päätökset niin että remontti saattoi alkaa. Samaan aikaan olivat sitten jo toukotyötkin ovella.

– Avuksi tuli hyvä ystäväni, Lindin Rauno. Hän otti täällä työnjohtajan hommat, kun minun oli mahdotonta olla yhtä aikaa pellolla ja täällä. Ja meillä kävi väkeä vaikka missä talkoissa, se oli ihan uskomatonta, Vesa Eerola kertoo.

Kovin urakka oli silti koko ajan omilla harteilla. Vihdoin elokuun ensimmäisenä päivänä perhe pääsi muuttamaan takaisin kotiin. Paljon

tekemätöntä työtä on vielä edessä, mutta pahin on ohi. Uusi joulu on tulossa ja maistuu vain ilolta.

– Pienet harmit eivät tunnu enää miltään. Olen jatkuvasti onnellinen ja kiitollinen siitä, että olemme kaikki tässä, Kirsi Eerola hymyilee kyynelten läpi.

Tytöt Katariina ja Marika, pikkuveli Juho sekä perheen saksanpaimenkoirat Hugo ja Ronaldo ja kissat Milkkis ja  Toffeeviettävät joulun kotona niin kuin useimmat suomalaiset

tekevät, mutta se sana tarkoittaa heille paljon enemmän kuin vuosi sitten.

Ihanaa olla kotona! Milky Way eli Milkkis nauttii lämmöstä täysin siemauksin.