Sekaisin soluista

Kuhmalahden Vehkajärveltä kotoisin oleva Riina Sarkanen toivoo välillä, että olisi ollut tutkija 60-luvulla. – Silloin ei oltu keksitty vielä niin paljon. Kudosteknologia on kuitenkin kehittynyt vasta 80-luvun lopulta, joten tällä puolella voi vielä keksiäkin jotain uutta.

– Olemme riippuvaisia napanuorista ja rasvasta. Toivomme, että ihmiset antaisivat niitä tutkimuskäyttöön, tutkija Riina Sarkanen esittää erikoisen pyynnön.

Tampereen yliopiston lääketieteen yksikön FICAM-tutkimusryhmässä työskentelevällä vehkajärveläislähtöisellä Sarkasella on toiveeseen selkeä syy. Ihmisrasvasta eristetään kantasoluja ja napanuorista verisuonisoluja. Yhdessä näistä rakennetaan keinokudoksia.

Sarkasen keksimä keinokudoksen valmistusmalli on uraauurtava. Vaikka keinokudoksia on tuotettu laboratorioissa jo aikaisemminkin, niistä on puuttunut verisuonitus. Sarkasen kehittämän rasvakudosuutteen ja sitä sisältävän siirrännäisen todettiin muodostavan ihonalaiskudoksessa paitsi uutta rasvakudosta myös verisuonitusta.

Toimiva verisuonitus on edellytys kudoksen toiminnalle.

 

Oman kudoksen korvaaja

Verisuonituksen muodostumisen ja sen estämisen tutkiminen on tärkeää useissa sairauksissa kuten syövissä. Myös pehmytkudosvaurioista kärsiviä potilaita ja kroonisten haavojen tai arpikudosten hoitoa tarvitsevia potilaita on paljon, eikä heille ole tällä hetkellä tarjolla parantavaa hoitomuotoa.

Verisuonitetulla keinokudoksella voidaan tulevaisuudessa mahdollisesti korvata ihmisten omaa kudosta.

– Rasvakudos on aktiivinen kudos, jonka solut tunnetusti lisääntyvät ja vähenevät. Se on erinomainen ja helposti saatavilla oleva kasvutekijöiden ja kantasolujen lähde, Sarkanen kertoo.

Tällä hetkellä keinokudos on rasvakudoksesta eristetyllä uutteella aikaansaatua ihonalaiskudosta, mutta Sarkanen uskoo, että tulevaisuudessa tekniikkaa voidaan hyödyntää myös muiden kudosten kuten lihaskudoksen tuottamisessa.

– Esimerkiksi sydäninfarkteissa infarktialueelle voitaisiin siirtää verisuonitusta indusoiva implantti, joka korvaisi tuhoutuneen alueen kudoksen.

Rasvakudoksen kantasolut ja napanuoran verisuonisolut muodostavat soluviljelmässä kolmiulotteisia verisuonirakenteita. Fluoresenssimikroskooppikuva. Kuva: Riina Sarkanen

 

Testialusta lääkkeille

Sarkanen selvitti verisuonitetun keinokudoksen kehittämistä väitöskirjatutkimuksessaan. Hän väitteli tohtoriksi syyskuun lopussa.

Tutkimuksessaan Sarkanen kehitti verisuonitusta indusoivan rasvakudosuutteen lisäksi rasvakudoksen kantasoluihin perustuvan kolmiulotteisen verisuonimallin ja solutestimenetelmän.

Verisuonimallia voidaan käyttää kudossiirrännäisissä, verisuonitutkimuksessa sekä kehitettäessä edistyneempiä ihmiskudosmalleja.

Solutestimenetelmä on puolestaan toimiva keino testata lääkeaineiden ja kemikaalien turvallisuutta ja tehoa.

– Menetelmää voidaan hyödyntää esimerkiksi syöpälääkkeiden tutkimisessa. Syöpälääkkeiden tarkoituksena on yleensä estää kasvaimen verisuonten kasvu. Testillä pystytään helposti karsimaan tehokkaimmat lääkkeet ja valita ne jatkokehittelyyn. Tällaisella testauksella lääkeyhtiöt säästävät kustannuksia.

Sarkasen mukaan ihmissoluilla tehtävillä kokeilla voidaan vähentää eläinkokeita, ei tosin kokonaan poistaa niitä, sillä lain mukaan menetelmiä on pakko kokeilla myös eläimillä.

Käyttämällä tutkimuksissa ihmisen omia soluja eläinsolujen sijaan voidaan paremmin tutkia lääkeaineiden vaikutuksia ihmisissä. Ihmisperäiset solut ja kasvutekijät ovat välttämättömiä myös kudosteknologiassa hylkimisreaktioiden välttämiseksi. Sarkasen luoman kudosmateriaalin todettiinkin olevan kudosyhteensopiva.

– Myös ihmisiä otetaan kliinisiin kokeisiin, joissa koitetaan menetelmän toimivuutta ihmisiin, erityisesti parantumattomien haavojen hoidossa.

 

Patentti haussa

Rasvan kantasolut erilaistuvat soluviljelmässä rasvakudosuutteen avulla kypsiksi rasvasoluiksi. Punaisella värillä näkyy soluihin niiden kypsyessä kertyvää rasvaa, triglyseridejä. Kuva Riina Sarkanen

Sarkanen ajautui solututkijaksi osittain sattumalta. Biologiasta kiinnostunut nainen luki ensin Oulussa eläinfysiologiaa, mutta innostui sitten soluista ja lähti lukemaan solubiologiaa Jyväskylän yliopistoon. Kymmenen vuotta sitten hän päätyi Tampereen yliopistoon tekemään graduaan ja sitten väitöskirjaansa.

– Väitöskirjan aihe tosin vaihtui ja olin välillä äitiyslomallakin.

Nykyisen tutkimustyönsä Sarkanen aloitti vuonna 2006. Väitöskirja-aiheen vaihtaminen kudosmallien tutkimiseen olikin kannattava, sillä se johti myös menetelmän patentoimiseen. Patenttihakemus on Sarkasen mukaan edennyt yllättävänkin pitkälle.

Samalla menetelmälle ja sen johdannaisille on luotu kaupallinen toimintamalli, mikä puolestaan helpottaa tutkimuksen rahoitusta.

Rahoituksen loppuminen tutkimusryhmältä saattaa johtaa lupaavankin tutkimuksen lopettamiseen. Tutkijoilla on muitakin haasteita.

– Usein tutkijapiirissä on jämähdetty vanhoihin toimintatapoihin, vaikka uutta löytääkseen on ajateltava vastavirtaan, väitettävä vastaan ja uskottava siihen, mitä tekee. Alkuperäinen idea muuttuu usein ja takapakkeja tulee aina. Tutkimustyössä tulee jatkuvasti tilanteita, että jokin asia ei toimi niin kuin on ajatellut. Sitten työssä saattaakin huomata vahingossa jotakin muuta, jota lähtee seuraamaan ja tutkimaan.

Sarkanen sanoo, että joutuu aika ajoin taistelemaan myös itsensä kanssa siitä, mitä kaikkea kannattaa oikeasti kehittää, miksi ihmisten pitäisi saada kaikki. Silti hän rakastaa työtään ja tutkittavia soluja.

Sarkasen mukaan tutkijan aivot tekevät työtä jatkuvasti. Yleensä ajattelutyö tehdään muualla, työpaikalla se vain toteutetaan.

Tällä hetkellä Kangasalla asuvan tutkijan haaveissa siintelee muutto takaisin Vehkajärvelle.

– Kaipaan hiljaisuutta ja rauhaa. Siellä ne parhaat ideatkin syntyvät, eivät kaupungin metelissä, labradorinnoutajien kanssa vapaa-aikoinaan puuhasteleva Sarkanen tietää.

Mika Säpyskä

 

 

 

 

Kommentointi on suljettu.