Mitä maamme urheiluelämässä on oikein tekeillä? On koottu huippuryhmiä, pidetty muutospalavereita, laadittu johto-organisaatioita, nimitetty uusia vastuuhenkilöitä. Mielestäni on lähdetty liikkeelle väärästä päästä, pyramidin huipulta, sen sijaan, että olisi aloitettu laskemalla vahva perusta.
Seurat ja koulut olivat ennen suomalaisen urheilun kivijalka. Näiden varaan rakentui vuosikymmenien takainen urheilumenestys, mutta sitten 60–70-lukujen laajoissa yhteiskunnallisissa muutoksissa kivijalka päästettiin rapautumaan ja tilalle tulivat kvartaaliajattelijat ja ammattijärjestöt.
Olin itse aktiivinen urheilija 1940–50-lukujen taitteessa. Silloin urheilu ainakin maaseudulla perustui nuorten oma-aloitteisuuteen. Pelattiin kylien välisiä palloiluotteluita, järjestettiin kylien välisiä kilpailuja yleisurheilussa ja hiihdossa. Näistä kisoista aktiivisimmat vedettiin sitten mukaan paikallisten urheiluseurojen piiriin ja silloin yleisien pitäjien tai seurojen välisiin otteluihin. Sitten edettiin piirin kilpailuihin jne.
Ei ollut mahtavia organisaatioita eikä mittavia kuluja. Mitä nyt maksettiin seuran jäsenmaksua muutama markka. Kilpailujen järjestelypuolikin hoitui paikallisin talkoovoimin. Mukana oli niin pankinjohtajia kuin isäntämiehiäkin sekuntikelloja tiirailemassa ja mittanauhoja venyttämässä.
Sama koski osin koulumaailmaakin. Jo vanhassa kansakoulussa kilpailtiin monissa lajeissa. Oppikoulun puolella oli koulujen välisiä otteluita ja osallistuttiin mestaruuskilpailuihin. Innokkaina puuhamiehinä toimivat asialleen omistautuneet liikunnanopettajat. Ei laskettu tunteja vaan urheilun hyväksi tehtiin töitä innolla ja sydämen halusta. Asiaa auttoi sekin, että opettajat asuivat paikkakunnalla toisin kuin monesti nykyisin, jolloin kiidetään autolla kaupungista maalle vain hoitamaan ne pakolliset tunnit, ehtimättä enää kentän laidalle neuvomaan ja kannustamaan.
Mutta tämä on se pohja, jolta nytkin olisi ponnistettava, seuratyöstä ja kouluista. Seuratyössä on edelleenkin tulisieluisia urheilumiehiä ja –naisia, joten sillä puolella kysymys on enemmänkin taloudellisista resursseista, mutta tuo nykykoulu!
Liikunnanopettajien koulutuksessa olisi kiinnitettävä paljon huomiota kykyihin sekä löytää lahjakkaita urheilijoita että saada heidät innostumaan vakavasta harjoittelusta. Lisäksi liikunnanopettajien velvollisuuksiin kunnissa tulisi kuulua iltatunteja kansalaisopistossa tai vaihtoehtoisesti koulukunnan urheiluseuroissa tehtävää ohjaus- ja valmennustyötä. Useinhan varsinkin pienillä paikkakunnilla liikunnanopettajien on vaikeata saada tuntimääränsä täyteen, joten tämä ratkaisu koituisi heidänkin edukseen. Asian ydin on siinä, että urheilun ja kilpailemisen opetus ei saa olla leipätyötä vaan liikunnan ilosta lähtevää innostusta ja innostamista.
Nyt kun huippujohtajat on nimetty ja Valo perustettu, on palattava kunnostamaan tuota kivijalkaa ja saatava se yhtä graniittisen vahvaksi kuin mitä se oli urheilumme kultaisina vuosina. Kouluista se lähtee ja maaseudun urheiluseuroista! Pälkäneen yhteiskoulu oli ennen maan koululaisurheilun huippuja ja Pälkäneen Lukko nautti suurta arvostusta monipuolisena seurana.
Paul Tiililä
Kommentointi on suljettu.