Kun mies muuttuu autoksi

Tapahtui näinä kylminä, kalsanhuuruisina päivinä, että auto jätti minut tien päälle. Tarina ei mitä todennäköisimmin ole ainoa laatuaan, mutta yksi tarinoiden hienoin piirre on samastumiskohteen tarjoaminen lukijoille.

Painotettakoon, että yleensä ja ylipäänsä pidän talvesta, ja varsinkin siitä, että saan Suomessa nauttia neljästä vuodenajasta. Mutta ikävä kyllä sinä perjantaina, jona mittari oli kotoa lähtiessä näyttänyt -24 astetta, ja tehdessäni haaraperushyppyjä keskellä Lahdentietä varpaat jo lähes kuoliossa ja sormet tomaatinturpeina kylmyydestä, en onnistunut saavuttamaan tätä neljän vuodenajan tuomaa onnentunnetta.

Sitä paitsi, ja mikä keskeisintä tässä tarinassa, olin sanonut miehelle edellispäivänä, etten tahtoisi lähteä liikkeelle vuosimallin 1987 Renaultillamme, sillä yhteistoiminnassamme oli ennenkin ollut pienoisia ongelmia – toisinaan auto saattoi kesken ajon jäädä kolmosvaihteelle tai sitten se vaan pysähtyi ilman mitään syytä. Miehen mielestä auto oli kuitenkin mitä mukavin ja sympaattisin ajopeli ja hän korosti, ettei hänellä ollut koskaan ollut sen kanssa mitään ongelmia.

Autolla oli siis jotakin vain minua vastaan. Se kävi erityisen selväksi kun jokin alapuolellani paukahti ja auto alkoi täristä kuin katujyrä. Ajoin kauhuissani auton tiensivuun, nousin ylös ja jäin epäuskoisena tuijottamaan savuavaa eturengasta.
Sitä samein silmin tuijotellessani koin jonkinlaisen surrealistisen näynkaltaisen, sillä pikkuhiljaa renkaat alkoivat muuttua ihmisen raajoiksi, pelti muuttui ihoksi ja ajovalojenpaikalle muodostuivat silmät. Edessäni oleva menopeli ei enää ollutkaan auto, vaan ihka selvä avopuolisoni.

Kaivoin puhelimen taskusta ja soitin miehelleni. Tulikivenkatkuista ääntäni kuin ulkopuoleltani kuunnellessani tuijotin äkisti inhimillistynyttä autoa, jonka rattiin en enää ikinä tarttuisi. Sitten potkaisin eturengasta –ihan kevyesti vain –, löin miehelle luurin korvaan ennen kuin hän ehti sanoa yhtään mitään, ja soitin työkaverille. Hän kuunteli minua tapansa mukaan rauhallisesti, lupasi lähettää paikalle ”pikaisesti” apujoukkoja. Sitten hän kysyi hiljaisella äänellä: Et kai soittanut miehellesi? Kun kuulostat vähän..

Vasta silloin tajusin virheeni. Kun ummistin silmäni, näin edessäni elämäni tärkeimmän, lihaa ja verta olevan ihmisen. Ja kun avasin silmäni, edessäni oli auto, silkka auto, jonka rengas oli hajonnut, ei ilkeyttään, vaan kovien pakkasten vuoksi. Puolen tunnin kuluttua apujoukot tunkkeineen saapuivat paikalle ja tunnin kuluttua olin töissä.

Mikä on tarinan opetus? A) Laske kymmeneen ja ole hiljaa B) Auto ei ole ihminen. Ei koskaan eikä missään olosuhteissa. C) Millään vuodenajalla ei ole vain positiivisia piirteitä. Kylmässä talsiessa kannattaa palauttaa mieleen kesä ja hyttyset, paarmanpistot ja hirvikärpäset… Hikiset päivät helleaallon lämmittämässä kerrostaloasunnossa, juhannuksen hukkumiskuolemat, auringonpistokset, rikkaruohon loputon kitkeminen…

P.S. Autoliiton mukaan monet tielle jäämiset voisi ennaltaehkäistä. Liiton mukaan lyhyiden matkojen tekemistä sekä turhien sähkölaitteiden käyttöä kannattaa välttää. Tiepalvelunumeron tallentamisesta puhelimeen ei varmasti myöskään ole haittaa, eikä viltin ja lämpimän juoman pakkaamisesta mukaan kylmimmillä keleillä.
shl Krista Kaitasuo

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?