Pälkäneen pääkirjastossa nähtiin maanantai-iltana erikoisesti käyttäytyviä asiakkaita.
Vaikka valot oli sammutettu, hyllyjen välissä vilahteli taskulampuin varustautuneita pieniä olentoja, jotka vuoroin hiipivät tai juoksivat, konttasivat, ryömivät, istuivat tai makasivat lattialla ja suuntasivat lamppujen valokeilat tarmokkaasti kirjariveihin.
Ei, eivät he olleet luvattomilla asioilla eivätkä myöskään vieraita avaruudesta. He olivat alakouluikäisiä kirjastosuunnistajia, jotka etsivät rasteja kartan ja lampun avulla.
Kirjastosuunnistuksen järjestivät kirjasto, Pälkäneen kunnan kulttuuritoimi ja Pälkäneen MLL:n paikallisosasto yhdessä. Tarkoituksena oli tutustuttaa lapsia kirjastoon ja kertoa, että siellä voi kokea jotain jännittävää. Suunnistusreitin oheen perustetussa tarinapajassa lapset saivat kosketuksen paikkakunnan historiaan.
– Onpa mukavaa, kun teitä on täällä näin paljon, kirjastotoimenjohtaja Seija Heikkilä iloitsi, kun lähtöviivalla alkoi olla ruuhkaa ja ovesta tupsahteli yhä lisää nuoria kirjaston ystäviä.
Suunnistajat varustettiin taskulampuilla ja kartoilla. Rasteja kierrettiin pareittain tai pienissä ryhmissä, pienemmillä lapsilla oli omat tehtävänsä ja kolmasluokkalaisilla ja sitä vanhemmilla omansa. Isompien ryhmässä työskentelyä sääteli neljän minuutin välein vingahtava pillinvihellys, jonka jälkeen oli vaihdettava rastia.
Kaksi rastia neljässä minuutissa
Kolmasluokkalaiset nuoret miehet Leevi Ainiala ja Hugo Dahl tirisivät tyytyväisyyttä ratkaistuaan tehtävän.
– Tämä oli oikein tosi kiva juttu. Yksi kohta meinasi olla vähän vaikea, mutta ei sitten ollutkaan. Ja yhdessä vihellysten välissä me löydettiin kaksi rastia, pojat riemuitsivat.
Heistä oli mukavaa seikkailla pimeässä taskulamppujen kanssa – sisällä. Sellaista pääsee harvoin kokeilemaan.
– Ulkona tämä olisi voinut olla pelottavaa ja kamalan kylmää, he tuumivat.
Suunnistajat palkittiin tuoreeltaan lakritsapatukoilla ja lisää palkintoja oli odotettavissa myöhemmin.
– Olen kyllä ihan varma, että meillä on oikea vastaus! Hugo hehkutti.
Ja itseluottamus oli oikeutettua. Kaikki ryhmät löysivät oikean ratkaisun sanaristikkoon ja pääsivät mukaan kirjapalkintojen arvontaan. Ja miten ollakaan, onnetar suosi Leeviä ja Hugoa myös arvonnassa.
Ilman kirjaa eivät jääneet nekään, joille ei osunut voittoarpaa, sillä jokainen sai lopuksi valita poistokirjahyllystä mieluisan kirjan.
Yhdestä asiasta Leevi ja Hugo kuitenkin kieltäytyivät. Suunnistuksen jälkeen lehtienlukusalissa pääsi keksimään tarinoita kuvista, jotka kertoivat Kostianvirran taistelun ajoista, mutta se ei poikia innostanut.
– Ei missään tapauksessa. Koulussa tehdään tarinoita ihan tarpeeksi, tuli topakasti kahdesta suusta.
Hevonen ei halua merelle
Tarinapajassa lapsille oli tarjolla annos kotiseudun historiaa sadutuksen muodossa. Tarinoiden kirvoittajiksi oli valittu Kostianvirran taisteluun
liittyviä kuvia Pälkäneen suuren taistelun 300-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.
Tarinan sai kirjoittaa, piirtää tai kertoa, ja MLL:n saduttajat kirjoittivat kerrotut jutut muistiin. Vaikka kaikki eivät halunneet Tarinapajaan lainkaan, kertomuksia karttui peräti 16, pisin niistä neljän A4-arkin mittainen. Nuorimmat Tarinapajan asiakkaat olivat vasta 4–5 -vuotiaita, joten historialliset kuvat näyttäytyivät heille aivan erilaisina kuin aikuisille.
Niinpä piirros, joka alun perin esittää jalkaväen kenraalimajuri Carl Gustaf Armfeltia ratsunsa selässä silmäilemässä Pälkäneen kirkonkylää, onkin synnyttänyt tarinan, jossa hevonen ei halua mennä mereen – eikä sen sitten tarvitsekaan, vaan se saa lähteä kotiin.
Luultavasti pieni kertoja on halunnut, että hevosella on turvallinen olo. Siinä toteutuu sadutuksen perusajatus: ei ole tarkoitus kertoa kuvasta tai muusta virikkeestä vaan siitä, mitä kenenkin ajatuksissa herää. Sadutus päästää ajatukset vapaiksi ja sallii mielikuvituksen viedä minne vie.
Saduttaja ei johdattele eikä korjaa tarinaa, sana on täysin kertojan hallussa. Jokainen tarina on yhtä ainutkertainen ja arvokas.
Arkin Tarinapajan tuotteet kuvineen ovat nähtävinä kirjastossa.
