Sunny 23.4.2000 – 7.1.2013

Tulit keväällä, lähdit talvella…

Sunny oli pentuna onneton, arka. Ei oikein osannut, uskaltanut hakeutua emon, Lipen, nisille. Pentua nostelin, nostelimme ”imu-etäisyydelle” usein. Kunhan inisi, kollotti.

Noutohommat eivät olleet luonnistua alkuunkaan, ainakaan siten kuten olin emän opettanut. Painui vain arkana maahan kun sanoin ”nouda”, pelkäsi varmaan suuttumustani.

Ymmärsin vihdoin kouluttaa Sunnyn noutoon leikin kautta, palloilla ja muilla vastaavilla.

Luontainen seisoja se oli kyllä, vainusi kohteen kaukaa. Eikä uskaltanut sitten käskystäkään edetä!

Poikkesi tässä suhteessa täysin emästään joka oli hieman liiankin rohkea, eteni liian lähelle, karkuutti saaliin, ja sen jälkeen ryntäsi äänen kanssa perään.

 

Ensimmäinen jahti

Periyttäjän, Don von Hunenstein, Tonnin, isäntä kutsui meidät fasaanijahtiin.

Sunny syttyi kyllä heti kun hajulle pääsi. Pääsin seisonnalta ampumaankin, osuin huonosti, kukko jäi henkiin ojan jäälle, syystä tai toisesta ei kuitenkaan päässyt lentoon.

Koira lähestyi sitä. Kukko teki nokkaisuliikkeen, koira peräytyi ja sanoi ”WUF!”.

Tämä toistui pari kertaa, sitten Sunny otti vauhtia ja iski lintuun jotta höyhenet pölisi!

Koira irrotti käskystäni hyvin.

Sunny oli voinut pahoin autossa ja sen jälkeen ei ollut nousta autoon millään.

Asia muuttui täysin tämän ensimmäisen jahdin jälkeen. Mielellään pomppasi autoon, mahtaiskos päästä taas jahtiin!

Arka oli. Etenkin muiden koirien suhteen. Ihmisistä piti kyllä.

 

Ampumaton koppelo

Kuljimme kerran metsässä Junttikankaan maisemissa Pyhäsalmella. Kuulin isojen lintujen lähtevän jostain sivultani. Vähän ajan päästä näin sivusilmällä koiran liikkuvan hieman takanani, sivullani.

Komensin vähän ärtyneenä ”ETE” (eteen), siellähän lintujen pitäisi olla! Ja koiran niitä vainuamassa!

Vilkaisin koiran suuntaan ja hämmästyksekseni näin sillä olevan isohko lintu suussaan!

Muutin äkkiä ”ETE” käskyn ”NOUDA” käskyksi!

Sunny toi minulle kiltisti lämpimän koppelon! Oli jäänyt suuhun.

Kertoessani tapauksesta oli epäusko vallalla: ”haavikko”, ”raanakko” ”oisko kanahaukan tappama”.

Näin ei ollut. Linnussa ei ollut näkyviä vammoja, haukan kynnen jälkiä tms. Ainoastaan yläselästä oli repeytynyt nahka, koiran hampaan jälki ja jalka poikki. Uskonkin koiran päässeen yllättämään tiheikössä koppelopoikueen (lintujen lähtöäänet) jolloin yksi oli päästänyt Sunnyn liian lähelle tiheikössä eikä päässyt lentoon muiden tavoin ja koira oli saanut sen kiinni!

 

Jäniksiä

Metsäjänis kiinnosti kovin Sunnyä. Oli ajoja, myös seisontoja jänikselle. Noutojakin oli.

Kerran meidät hälytettiin paikalle. Timo oli ampunut jänistä, epäili osuneensa, jänistä ei kuitenkaan löytynyt. Usutin koiraa jäljelle opastuksella ”nouda!” Sunny lähti jäljelle, eteni vauhdikkaasti, minä perässä ei niinkään vauhdikkaasti. Muutaman kymmenen, ehkä sadan metrin edettyään kuulin koiran aloittavan haukun joka eteni metsässä. Arvasin jäniksen löytyneen ja etenevän koiran edessä.

En nähnyt koiraa, huusin vain ”mene, nouda”. Ajo hiljeni, arvelin jäniksen pysähtyneen ja koiran seisovan sitä. Jatkoin kehotteluani. Viimein jänöltä ilmeisesti petti hermo. Ajo alkoi uudelleen.

En ollut päässyt tiheikössä lähellekään tapahtumia, huusin vain pää punaisena ”nouda”.

Kuulin jäniksen parkaisevan, ajattelin että nyt se jäi suuhun. Metsä hiljeni. Jatkoin koiran kehottelua.

Viimein näin sen lähellä minua, raahaten jänistä suussaan. Aika isohan se aikuinen jänis on pikkumunsterin suussa!

 

Seisontajänis

Yhtenä päivänä pääsin ampumaan metsoa, ohi, lähdin kuitenkin perään koska lintu ei tuntunut etenevän kauas. Metso lähti muutaman kerran edestämme puusta.

Vihdoin näin Sunnyn seisovan tiukasti erään kuusen näreen alle. Ei suostu etenemään millään!

Minä kiersin närettä kuvitellen metson kuitenkin haavoittuneen ja lymyävän näreen alla. Sitten näin sen! Jänis! Iso aikuinen metsäjänis kuusen alla!

Koira seisoi noin viidentoista metrin päässä hievahtamatta. Eikä suostu etenemään millään. Päätin ampua jäniksen kuitenkin, PAM, ”nouda!”

Jo syntyi koiraan vipinää, oli oppinut yhdistämään laukauksen riistan saamiseen. Vähäsen raahaamiseksihan se meni, mutta noudoksi se oli kai laskettava!

 

Nopea liike

Olimme majoittuneet Ristijärven metsästysmajalle, molemmat koirat, Lippe ja Sunny mukana. Näin vilahdukselta kun päästäinen vilahti auton alle. Koirat myös, ainakin Lippe havaitsi liikkeen.

Lippe alkoi seisoa auton  alle, Sunny toisella puolen autoa, vähän ihmeissään.

Päästäinen päätti paeta isompaa uhkaa, seisovaa Lippeä, juoksi Sunnyn puolelta auton alta pois.

Nuorena koirana Sunnyn liike oli nopea ja suuhunhan se jäi! Saman tien slurps, nielaisuliike, häntä vain vilahti matkalla pikkumunsterin mahaan! Koira varmaan pelkäsi minun ottavan siltä herkun pois!

 

Kulkija

Kuljin ennen koiran kanssa aika paljon metsässä. Laskin joskus että umpimetsää tuli poljettua noin kymmenen kilometriä päivässä yli viikon ajan pelkästään Pyhäsalmen keikoilla.

Paljonkohan koira kulki samaan aikaan päivässä? Kaksikymmentä? Viisikymmentä? Sata? Ja vauhdilla!

Tuntui että oli se koirakin aika puhki iltasella kun sen jalkoja hieroskelin. Mutta auta armias jos laiton kengät jalkaan esimerkiksi vain autolla tai pihan perällä käydäkseni, jo pomppasi ”puolikuollut” koira pystyyn ja katsoi toiveikkaasti minua häntä heiluen, josko pääsisi taas jahtiin!

 

Utsjoki

Tammisaarelta Utsjoelle oli jahtitapahtumia Sunnyn kanssa. Utsjoki jäi mieleen. En varmaan koskaan ole tuntenut päässeeni lähemmäksi Luojaani kuin siellä. Eikä se ollut saaliista kiinni.

Se hiljaisuus. Ei metsäautoteitä. Ei minkään valtakunnan hirvikärpäsiä, ei valtaojia. Rinteitä kyllä. Ja näkymiä.

Riekkojakin oli. Vain minä ja koira.  Upeaa…

Piti vain jaksaa polkea maastoa, ja kyllähän silloin jaksettiin!

 

Salaperäinen sukan syöjä

Sunny oli, etenkin pentuna, kovasti mieltynyt sukkiin. Lähinnä Rikun, mutta myös minun.

Asia tuli yleensä ilmi siten, että koira käveli levottomana ympäriinsä ja kaikuvasti kumisi ”ump, ump, ump”. Ja kakoi ”kräh, kräh, krääkäh.” Kunnes oksensi lattialle sievän kasan jonka keskeltä pilkotti jotain tummaa. Sukka! Joskus vain osa sukkaa. Eroahdistus vaivasi koiraa vanhaksi asti.

Oman sairauteni jälkeen olin paljon kotona koiran seurana. Jos kaupassa käynti vaikka venyi, saattoi eteisen lattialla odottaa paluutamme kasa paperia, revitty kirja, mitä milloinkin.

 

Riekot

Utsjoen matkalla kerran kävimme Karigasniemellä jahdissa. Siellä Sunny otti tiukan seisonnan. Eikä etene ennen kun tulin viereen.

Eteni varovasti viisi, kymmenen metriä. Tämä toistui muutaman kerran. Vaivaiskoivikko loppui ja yhtäkkiä huomasin kolme riekkoa seisomassa aivan aukealla.

Olivat kulkeneet koiran edellä vaivaiskoivikon läpi. Kaksi niistä jäi saaliiksemme.

Ettei pääsisi ylpistymään, on pakko tunnustaa, että suolistettuani riekot työnsin puukon mättääseen, jotta koira ei siihen satuttaisi. Sinnehän se jäi, puukko. Taitaa olla vieläkin mättäässä. Karigasniemellä.

 

Teeri

Pyhäsalmella Yrjönkankaalla Sunny seisoi kuten myöhemmin ilmeni kahta teertä. Eikä etene. Onneksi Timo oli lähettyvillä. Lähdin tiheikköön koiraa kohti. Teeret ilmaan. ”PAIKALLA”!

Koira pysähtyi, Timo pääsi ampumaan.

Toinen tyttö-teeristä jäi saaliiksemme. Ja minä ikionnellinen! Useat olivat myös teerinoudot Pyhäsalmen palkisilla.

 

Metso

Kuljin kaksin koiran kanssa nelostien länsipuolella Pyhäsalmella. Jonkun matkaa kuljettuani kuulin ison linnun lentoonlähdön etumaastosta. Koira oli hiljaa, ilmeisesti seisoi vielä metson lähtöhajuja.

Onnettomuudekseen lintu nousi nuoreen kuuseen aivan päälleni. Minä sydän pamppaillen nostin aseen. Varmistin pois. PAM!

Lintu lähti lentoon! Ammuin toisenkin putken perään vaikka olinkin varma jo ensimmäisen osuneen.

Lähdin jäljittämään metson lentosuuntaan. Maasto huononi koko ajan. Muuttui hakkuuaukeaksi.

Sata, sataviisikymmentä metriä kuljettiin.

Usutin koiraa edelleni. Sunny haukahti muutaman kerran. Toivo virisi. Jos vaikka lintu on tullut näillä paikkeilla maahan ja jatkanut juosten.

Jatkoin vaivalloisesti eteenpäin kehotellen koiraa: ”Nouda, nouda”.

Vihdoin huomasin koiran tulevan luokseni. Jumalaton metso suussa!

Rinnassa läikähti lämpimästi. No, jos noin 4,7 kilon metsoa voi jumalattomaksi sanoa. Paino pääteltiin erään eläinten täyttäjän kanssa punnittuani jäljelle jääneet osat suolistuksen jälkeen. Kyllä se vanha homenokka oli.

 

Oravat

Kiinteistönhoitoa Pälkäneellä. Vuokramökkimme ullakolle oli ilmeisesti pesimässä oravia. Rapistelivat ja naksuttelivat siellä. Koira niitä kyttäsi.

Kerran ulkona käydessämme huomasin oravan seinällä. Niin huomasi Sunnykin.

Orava naksutteli koiralle vihapäissään. Sitten, aivan yllättäen orava putosi, pudottautui pihanurmelle ilman mitään ulkoista syytä. Koira salamana kiinni. En ehtinyt edes kieltää.

Orava puri ilmeisesti Sunnyä huuleen, koira vähän ulisi, ei kuitenkaan irrottanut. Puri oravan hengiltä, toi minulle, en kauheasti kehunut ettei leimautuisi oraviin.

Ehkä noin tunnin kuluttua toinen orava mökin toisessa päädyssä. Ja sama peli! Naksutteli, pudottautui, putosi, ja koira kiinni, toi minulle.

Olisiko ollut jo poikasia? Mitään syytä en ole keksinyt oravien suuhun joutumiseen, kenties houkuttelivat vain petoa pois pesänsä läheisyydestä.

 

Hömelö

Itse en ole koskaan perustanut koiranäyttelyistä. ”Kaverit” siellä vaan toisiaan palkitsee, epäilin.

Ja epäilen yhä. Pitää varustautua sopivilla taluttimilla (ohuet), harjoitella (omaa) askellusta ja niin edelleen.

Sunnyn ollessa nuori päätin kuitenkin, että onhan se vietävä juniorinäyttelyyn, kun se kuulemma on hyvä ja tapana ties miksi, en jaksa muistaa. No, siellä odottelemme oikein ulkomaan tuomaria. Yleisöä jonkun verran.

Mitäs Sunny, kappas, vääntää läjät kehään. Aiheuttaa jonkun verran hilpeyttä katsojissa, myös minussa.

Siinä kaikki mitä ajattelen tästä touhusta tuumaa koira, minä myös. Lisäksi Sunny kun on aika roteva tyttö tämä ulkomaan guru katseltuaan rakennetta puhuu uroskoirasta!

 

Pärähtelijä

Sunny piti tapanaan pennusta lähtien osoittaa riemuaan säntäämällä täyteen vauhtiin. Juoksemalla ympyrää pienellä takapihalla tai vaikka mökin ympäri. Milloin missäkin. Täyttä vauhtia. Ääneti.

Marianne antoi ilmiölle nimen sanomalla, ”taas se pärähti”

 

Rouhija

Emänsä, Lippe, oli hyvä, tarkka, kärsivällinen pehmeäsuinen noutaja. Etsi kunnes löysi. Saattoi tuoda riistan hengissä minulle. Jopa pyyt, isommista linnuista puhumattakaan.

Sunny oli enemmänkin rouhija. Alussa saattoi fasaani tai vaikkapa pyy muistuttaa enemmän pitsaa kuin lintua. Aina piti vähän jyystää, purra saalista.

Löysi kyllä saaliin kun oppi olemaan kärsivällinen. Alkuun tahtoi tulla luokseni jos ei heti löytänyt. Vihdoin onnistumisten tuoma hyvän olon tunne toi paremman noutajan esiin.

 

Koiran kuolema

Tammikuun kuudes päivä vuonna 2013. Koira läähättää kovin, kipuja. Nuolee itseään jatkuvasti. Vuotaa hivenen.

Päivä on sunnuntai. En lähde viemään Sunnyä pieneläinklinikalle.

Jospa se siitä rauhoittuisi. Läähätys jatkuu, valittaakin välillä, pyrkii jatkuvasti ulos, pienet hädät tekeekin.

Tullaan maanantaille. Soitan eläinlääkärille. Kerron kysyttäessä vaivan, saan ajan ja jo puhelimessa arvauksen. Kuulostaa kuulemma kohtutulehdukselta.

Koira on nukkunut edellisen yön jaloissani. Sen minkä pystyi kivuiltaan. Pääsimme lopulta lääkäriin ja diagnoosi varmistui ultra-äänen avulla. Ennuste oli huono. Antibiootit eivät kuulemma auta, ehkä pari vähän helpompaa päivää olisi luvassa.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi leikkaus, kohdun poisto. Sinänsä mahdollinen, mutta koiran iän huomioon ottaen ei ehkä niin varteenotettava vaihtoehto. Kestäisikö Sunny leikkauksen ja siitä toipumisen?

Lääkäri ei suoraan voi suositella, päätös on minun, mutta kyllä lääkärin mielipide on luettavissa rivien välistä. Päädyin nukutukseen.

Lääkäri antoi ensimmäisen nukutuspiikin koiralle. Läähätys väheni, loppui. Hoitopöydällä maatessaan koira painoi päänsä vatsaani vasten sitä koko ajan silitellessäni. Hengitys kulki vielä.

Johanna, lääkäri, lähti hakemaan jotain. Jäin kahden koiran kanssa. Sanoin sille: ”Muistele metsoja, metsäkeikkoja”. Paksulta kuulosti ääneni. Nieleskellä piti, raavaan miehen…

Voi kuinka haluaisinkaan uskoa ”autuaampiin metsästysmaihin”, että Sunnyä olisi vastassa Lippe-emä. Häntäänsä heiluttaen. Ja kaksi jo syntyessään kuollutta velipoikaa, ”Eka ja Veka” niin kuin ne mielessäni nimesin. Voi sitä riemua! Juoksua ja hyppimistä!

Ja kenties sitten kun itse jätän maallisen vaelluksen, olisitte kaikki minua vastassa. Saisimme kaikki nauttia luonnosta, sen antimista. Ei vaivoja eikä sairauksia.

Kiitos kaikesta Sunny, kiitos ennen kaikkea siitä että tulit elämään elämäsi kanssamme sitä rikastuttaen.

Jarmo Leskinen

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?