Keskiviikkona 23.1. isä saapuu päiväkodille hakemaan poikaansa. Tästä saa alkunsa kaikkien vanhempien pahin painajainen. Poika on kadonnut.
Järkyttynyt isä etsii poikaansa sisältä, ulkoa, käy autolla, huutaa tätä nimeltä. Hätääntyneet lapset ja henkilökuntakin osallistuu etsintään, mutta lopputulos on aina sama, lasta ei ole missään.
Soitetaan äidille.
Huolesta suunniltaan olevat ja pahoin järkyttyneet vanhemmat päättävät lähteä tarkistamaan kotimatkan, kumpikin lähtee suunniltaan. Miltei yhtä aikaa he havaitsevat poikansa, joka löytyy yli kahden kilometrin päästä päiväkodista, matkalla kotiin.
Poika oli kadoksissa arvioiden mukaan vähintään reilun puolen tunnin ajan. Tuona aikana kellään ei ollut tietoa siitä missä poika oli tai ensimmäisten kymmenien minuuttien ajan ylipäänsä siitä, että tämä oli edes kadoksissa.
Tämä tapaus sai alkunsa monesta yhteensattumasta ja inhimillisestä erehdyksestä. Tarinassa ei ole yksittäisiä syyllisiä eikä niitä tässä ole tarkoitusta etsiäkään.
Päiväkotien arki on uskomatonta taiteilua vähällä henkilökunnalla. Joka ajatuksenakin on aivan uskomaton, kun ajattelee, keitä siellä päiväkodeissa hoidetaan.
Joka aamu sinne viedään se meille kaikkein arvokkain ja rakkain asia maailmassa ja luotetaan, että tämä saa siellä parasta mahdollista hoivaa ja huomiota. Ja kyllä hoitajat ovatkin ihania ihmisiä ja kaikella sydämellään tekevät työtään. He jaksavat leikkiä lasten kanssa ja järjestää näille kaikenlaista mukavaa toimintaa.
Mutta kuinka työn tekeminen voi onnistua hyvin sellaisissa olosuhteissa, jos esimerkiksi päiväkodin osastolla on miltei kaksikymmentä eri-ikäistä lasta, jotka vaativat huomiota eri tavoin ja hoitajia on vain kaksi. Kenet hoidetaan ensimmäiseksi? Kuka saa sen huomion?
Se ei ole välttämättä aina sitä laadukkainta mahdollista päivähoitoa, vaan se voi monta kertaa olla vain selviytymistä päivästä toiseen silmätkin selässä ja toivomista, ettei mitään katastrofaalista tapahdu.
Ja sitten sen sekunnin tuhannesosan verran se huomio herpaantuu ja vilkas 5-vuotias on tiessään.
Tässä kyseisessä tapauksessa yhtenä yksittäisenä syynä olivat avoinna olleet päiväkodin suojaportit.
Kyseisen päiväkodin portit ovat haasteelliset: ne ovat vanhat ja niiden kiinni saaminen ja avaaminen on monesti vaikeaa. Tästä johtuen yleinen mielipide tuntuukin olevan, että ne on helpointa jättää auki. Niin on käynyt myös lukuisia kertoja allekirjoittaneellekin.
”Jos minä vain äkkiä vien sen oman lapseni, niin eihän se nyt mitään haittaa…”
Päiväkoti on tiedottanut asiasta kaikille vanhemmille torstaina jaetulla tiedotteella ja muistuttanut kaikkia vanhempia sekä henkilökuntaa porttien sulkemisen tärkeydestä.
Portteihin on tulossa asiasta muistuttavat taulut, mutta olisikohan aika vaihtaa koko portit sellaisiksi, että me vanhemmat pääsisimme helpommin sisään ja lapsemme eivät pääsisi sieltä niin helposti ulos?
Tämäkin on niitä paljon puhuttuja arvoasioita. Nousemmeko barrikadeille ja ilmoitamme, ettemme hyväksy tällaista ja haluamme turvallisempaa ympäristöä ja tarpeeksi hoitajia lapsillemme siksi ajaksi, kun he siellä päivähoidossa ovat? Vai vaikenemmeko vain ja hiljaa hyväksymme tilanteen? Tarvitaanko tällainen herätys, ennen kuin asialle tehdään jotakin? Vai riittääkö tämäkään, koska ”tässähän ei käynyt kuinkaan…”
Perjantaina 25.1. isä saapuu päiväkodille hakemaan poikaansa. iloisesti vilkuttaen poika juoksee isänsä luo. Vaihdetaan kuulumiset hoitohenkilökunnan kanssa ja mietitään, onko sisältä mitään haettavaa. Lähdetään yhdessä kohti parkkipaikkaa… ja silloin se huomataan. Ei voi olla totta, portti on taas auki!
Toivottavasti seuraavalla kerralla se ei ole sinun lapsesi, jota et löydä mennessäsi päiväkodille. Voin sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, etten voi toivoa kenellekään sitä tunnetta, joka valtaa äidin silloin, kun tajuaa, että jotain hirvittävää on voinut tapahtua sille kaikkien rakkaimmalle. Sille, jota on päättänyt jo ensimmäisestä päivästä lähtien suojella kuin naarasleijona.
Ja jos et lastasi sieltä löydä, toivon kaikesta sydämestäni, että sekin juttu päättyy yhtä onnellisesti kuin meidän poikamme tarina.
Ystävällisin terveisin
Sanna Hakolahti
