Erämaaseikkailu: Kymmenvuotias Paavo Tuomaala eksyi 70 vuotta sitten veljiensä kanssa Laippaan

Hiihtoretki Laipanmaan halki

Laipanmaa kuuluu lapsuuteni maisemiin. Olen kiinnostuneena seurannut myöhempien vuosikymmenten aikana Laipanmaan kehitystä ja tapahtumia siellä.

Synnyinseudulla käydessäni olen tehnyt havainnon, että ei ainakaan kovin suuria muutoksia ole pitkänkään ajan kuluessa siellä tapahtunut. Joitakin metsäteitä on tehty, muutama mökki on rakennettu Elamojärven (josta puhuttiin aikanaan Elämyö-nimellä) rantaan, välillä maisemaan on ilmestynyt joku avohakkuualue, jonka luonto peittää yllättävänkin nopeasti.

Osoituksena ihmisten mielenkiinnosta tätä aluetta kohtaan ovat ohjatut retkeilyt sinne ja vanhan kunnioituksesta puhuu erikoisesti Rajalan metsäkämpän entisöinti. Näistä asioista olen kuullut lähinnä sukulaisiltani.

Kaikkia kaukaisempia alueita Laipanmaasta ja tapahtumia siellä en tietenkään tunne hyvin, samoin kuin emme tunteneet myöskään jäljempänä kuvatun hiihtoretkemme aikana.

 

Pommikoneet Kuhmalahden taivaalla

Lapsuuskotini oli Kuhmalahden Tervaniemessä. Koulun aloitin vähän ennen talvisodan alkua syksyllä 1939.

Koulunkäynnissä oli pieni tauko heti talvella, kun Karjalan evakkoja majoitettiin kouluun. Heitä sijoitettiin taloihinkin, myös meille tuli useita kivennapalaisia.

Koko kansakouluaikaa varjosti sota. Kuhmalahdelta, samoin kuin naapuripitäjistä, kaatui heti talvisodassa paljon miehiä. Kylmällä, talvisella taivaalla näimme usein kymmenien pommikoneiden muodostelmia, jotka jättivät pakkastaivaalle valkeat savujuovat mennessään pommittamaan Tamperetta tai muuta kohdetta. Pihavaloja ei saanut pitää ja ikkunatkin piti olla peitettynä.

 

Nahkaiset mäystimet hoitivat siteiden virkaa

1950-luvun hiihtovarustusta. Kuva: Yrjö Nikulainen.

Kotitalomme metsät olivat Laipanmaassa ja ne ulottuivat kapeana kiilana yli Elamojärven Pälkäneen rajalle saakka.

Elamo oli kylän pojille mieluisa kesäretkeilyjen kohde. Usein yövyimme siellä tekemissämme lehtimajoissa.

Toisinaan olin isän mukana metsällä puunhakumatkoilla. Talvisin meillä pojilla oli harrastuksena hiihtely kodin lähelle tekemillämme laduilla.

Koulumatkat tehtiin suksilla. Kotiseudulla ei ollut suuria mäkiä. Pieniä nyppyröitä kyllä löytyi, joita myöhemmin katsellessani olen hymyssä suin ihmetellyt, miten niitä laskiessa vauhti saattoi silloin tuntua päätähuimaavalta.

Joskus osallistuimme urheiluseura Kisan tai sotilaspoikain hiihtokilpailuihin.

Sukset olivat siihen aikaan puusuksia, joita tervattiin usein ja joskus voideltiin itse tehdyillä voiteilla. Suksen katketessa, se voitiin parhaassa tapauksessa korjata peltipaikalla.

Kun olin alaluokilla, siteinä olivat nahkaiset mäystimet, joista lähti narulenkki nilkan taakse. Mullistavalta parannukselta tuntui, kun sain toisella luokalla ollessani kotitaloomme majoittuneen evakkoperheen pojalta auton sisäkumista tehdyt renkaat, jotka pitivät jalan mäystimessä tukevasti.

Niiden avulla voitin alakoulumme hiihtomestaruuden, mikä on jäänyt mieleeni melkein elämäni ”makeimpana” kilpailutapahtumana. Palkintona sain Aili Konttisen kirjan ”Me alakoululaiset”, johon opettaja oli kirjoittanut kansilehdelle kauniilla käsialalla: ”I-palkinto Pohjan alakansakoulun hiihtomestaruuskilpailuista vuonna 1941” Toisena ja kolmantena palkintona oli suklaalevy.

Moni luokkatovereista kävi neuvomassa, että ”sinuna minä menisin pyytämään opettajaa vaihtamaan kirjan suklaalevyyn”. Pidin kirjan ja se on vieläkin olemassa. Kavereiden suklaat sen sijaan syötiin melkein heti.

Kumirenkaiden jälkeen yleiseen käyttöön tulivat pian metalliset Voitto-siteet. Sauvat olivat rottinkisauvoja tai itse puusta tehtyjä.

 

Tuntematon latu kiinnosti

1950-luvun talvimaisemia. Kuva: Yrjö Nikulainen.

Joskus teimme pidempiäkin hiihtoretkiä ”takametsille”.

Eräänä vuoden 1943 tammi–helmikuun vaihteen pilvisenä sunnuntaipäivänä lähdimme me kolme veljestä, Kauko (16 v), Heikki (14 v) ja minä (10 v) laskettelemaan naapuri Pitkäsen haassa olevaan mäkeen, joka oli pitkä, kapea harjanne.

Pian kyllästyimme lasketteluun ja päätimme käydä Elamojärvellä, jonka lähelle johti vaatimaton hevostie. Kotoa järvelle oli matkaa 6–7 kilometriä. Varsinaista latua ei sinne mennyt.

Jäälle päästyämme hämmästyimme kovasti, kun huomasimme siellä melko hyvän hiihtoladun. Arvelimme, että oman tai naapurikylän pojat ovat käyneet ja tehneet ladun jollekin läheiselle järvelle, ehkä Haukijärvelle. Päätimme seurata latua ja tarkastaa, minne se vie.

Hiihtelimme latua, mutta odottamaamme järveä ei tullut vastaan. Sitten arvelimme sen johtavan johonkin naapurikylään, ehkä Pohjaan tai Puntariin, mutta minne, oli vaikea arvioida. Talvipäivän hämärässä emme osanneet päätellä ilmansuuntiakaan.

 

Lumensyönti helpotti janoa

Niin kuin aina eksyessä, mekin mietimme kovasti olisiko viisainta jatkaa eteenpäin vai palata takaisin. Viimein totesimme, että valoisana aikana emme ehkä ehtisi takaisin, mutta uskoimme, että jonnekin ihmisten ilmoille ladun täytyy viedä.

Matkalta on jäänyt mieleemme, että ylitimme pienen järven, jonka keskellä olevassa saaressa oli melkein kokonaan lumen peitossa ollut tiilikasa, jota ihmettelimme. Havainto antoi toivoa, että pian tulemme asutulle alueelle. Näin ei kuitenkaan aivan heti tapahtunut.

Hiihtelimme hiljakseen ja varmaan väsymys aiheutti sen, että emme paljoa puhuneetkaan. Janoon söimme lunta.

 

Sappeessa luultiin desanteiksi

Päivä alkoi hämärtyä, kun näköpiiriimme ilmaantui yllättäen korkeita, jyrkkiä mäkiä. Sellaisia emme olleet ennen nähneet. Emme lainkaan tietäneet, missä olemme. Sota-aikanahan emme paljon liikkuneet kotipiirin ulkopuolella, esimerkiksi naapuripitäjissä. Tampereella tosin olimme käyneet kuten kaikki kaveritkin.

Eteemme ilmaantui pian reellä ajettu tie. Uskoimme talojakin olevan lähellä. Matka tuntui kuitenkin pitkältä ennen kuin ensimmäinen talo ilmestyi näkyviin. Se vaikutti hiljaiselta ja rappujen molemmin puolin oli pienet kuuset, mistä päättelimme talossa vierailleen kuoleman. Ehkä joku oli kaatunut rintamalla.

Jonkun aikaa hiihdettyämme tuli näkyviin pienen mäen päällä ollut talo. Alempana oli navetta, jonka ikkunoista näkyi heikkoa valoa.

Menimme navetalle ja oven avattuamme näimme naisen, luultavasti talon emännän, lakaisemassa lattiaa. Hän pelästyi ja heitti varsiluudan kädestään ja sanoi ”hui, luulin teitä desanteiksi”.

Emäntä meni vielä hakemaan sisältä isännän, joka jo kaukaa tullessaan varmisti ettei ”noin nuoret pojat voi olla desantteja”.

Kuulimme, että olemme Pälkäneen Sappeessa. Isäntä neuvoi, että tie, jota tulimme, vie Sahalahden Pakkalaan.

Nyt tilanne selvisi, mutta ei kovasti ilahduttanut mieltämme, kun tajusimme, että edessä oli vielä pitkä hiihtomatka pimeässä illassa. Jano oli ja nälkäkin, mutta emme ujoina hämäläispoikina kehdanneet pyytää mitään, varsinkaan kun rahaakaan ei ollut yhtään mukana. Toivoimme kyllä mielessämme isäntäväen kysyvän jotain voinnistamme.

 

Hevosmies ei huolinut kyytiin

Epävarma muistikuva on, että joimme navetalla kauhalla saavista vettä. Jälkeenpäin ajattelimme, että isäntäväki ei halunnut meidän tulevan ainakaan sisälle. Lähdimme jatkamaan hiihtoamme. Nyt oli ainakin suunta selvä ja pimeässä pystyi hiihtämään tietäkin, vaikka latu olisi ollut tietenkin mieluisampi hiihtää.

Jonkun aikaa hiihdettymme meidät ohitti vanhempi mies hevosineen. Parireki näytti hämärässä katsoen tyhjältä. Heikki kysyi mieheltä, voisimmeko päästä kyytiin. Siihen mies tiuskaisi, että ”onhan teillä sukset, hiihtäkää”.

Heikki ehdotti vielä, josko tuo pikkupoika (tarkoitti minua) pääsisi kyytiin. Mihin mies ei vastannut, vaan hoputti hevostaan hölkkään.

Jälkeenpäin olemme ajatelleet että, hevosmiehellä saattoi olla jotain salattavaa reessään, vaikkapa hirvenlihoja. Varmaan ohittamamme talon isäntäväkikin tiesi keiden latua olimme tulleet, olihan talo aivan kuin ”huoltoladun” päässä. Myöhempien tietojen, mukaan Sappeen ja Sahalahden suunnalta huollettiin Laipanmaan käpykaartilaisia (ja desantteja?). Me olimme siihen aikaan täysin tietämättömiä tällaisista asioista. Latu Elamojärveltä Sappeeseen tietenkin ihmetytti meitä.

Tässä vaiheessa en ollut vielä kovasti väsynyt. Väsymys tuli todella vasta Sahalahti – Kuhmalahti välillä.

 

 Tien rankat nousut veivät voimat

Sahalahdelta Kuhmalahdelle johtava tie oli erittäin mäkinen ja mutkainen, aivan toisenlainen kuin nykyään. Sota-aikana puukaasulla kulkevat linja-autotkin olivat jyrkissä mäissä vaikeuksissa, niin että matkustajat ainakin liukkailla keleillä joutuivat joskus työntäen auttamaan auton pääsyä mäen päälle.

Hiihtäen mäkien nousu oli vaikeaa. Alamäissä istuin usein suksieni päällä. Kun oli pidempi lasku, nukahtelinkin suksille, mistä vanhemmat veljet olivat huolissaan. Päätimme, että Kuhmalahden kirkolle päästyämme soitamme kotiin ja pyydämme hevoskyytiä vastaan.

Kirkolla menimmekin ensimmäisenä Knaapin taloon kysymään soittolupaa. Vastassa oli mies, jota emme tunteneet emmekä tienneet häntä sotavangiksi, ennen kuin hän hieman huonolla suomen kielellä, mutta ystävällisesti ilmoitti, ”Vasilji yksin kotona, isäntä sanoi, Vasilji ei päästä ketään sisälle”. Tietenkin uskoimme häntä.

Heikki kävi sitten soittamassa Laineelta, josta puhelu onnistui. Kuulimme samalla iloksemme, että vanhempamme olivat vielä kylässä. Osmo lupasi tulla vastaan.

Lähdimme iloisena hiihtämään viimeistä etappia. Väsymys oli aivan kuin pois pyyhkäisty ja heti kaduimme, että olimme hakumiestä pyytäneet. Matka joutui, emmekä montaa kilometriä hevoskyydissä ehtineet ollakaan.

Kotiin pääsimme noin kymmenen aikaan ja pian tulivat vanhempammekin.

Aamulla lähdin tavalliseen tapaan kouluun, tietenkin hiihtäen.

 

Retki päättyi kotiin iltakymmeneltä

Pieni ”aamulenkki” kesti kellon ympäri. Lähimain koko ajan olimme liikkeellä aluksi pehmeällä metsätiellä, sitten huonolla ladulla ja lopuksi kovalla maantiellä. Evästä ei ollut ja juomana oli lumi.

Joskus Oulussa 60-luvulla aloitin kymmenen vuoden opiskelun aiheuttaman hiihtotauon jälkeen hiihtämisen ja noin sadan kilometrin harjoittelun jälkeen osallistuin 75 kilometrin ”Terva-hiihtoon”. Kunto oli vielä huono ja aikaa meni matkaan melkein kahdeksan tuntia.

Siitä matkasta jäi mieleen nesteen saannin tärkeys. Meille porukan viimeiselle neljännekselle, ei huoltoasemilla ollut enää juotavaa eikä syötävää. Painoni laski hiihdon aikana vaarallisesti nestehukan seurauksena lähes neljä kiloa. Ihmettelin silloin, miten poikasena pystyin suoriutumaan vastaavanlaisesta rasitteesta pelkän lumen avulla.

Jälkeenpäin olemme lukeneet, että Laipanmaassa majaili koko sota-ajan, varsinkin sen loppuvaiheessa käpykaartilaisia. Heillä oli huoltosuuntia Sappeen ja Sahalahden suuntaan ja jonkin verran Rautajärvelle päin.

Pidän todennäköisenä, että käyttämämme latu oli näiden kaartilaisten latuja. Tietenkin huoltoreittien päissä täytyi olla huoltajiakin ja valmiina erilaisia piilopaikkoja.

Me hiihtäjät emme silloin näistä asioista tienneet mitään.

 

Paavo Tuomaala
Lääkintöneuvos, Rovaniemi

 

Lähde: Viljo Koistinen ja Jyrki Savolainen. Elämää Laipanmaassa.

 

Pojat lähtivät matkaan Tervaniemestä (numero 1 kartalla). Elamojärven (2) sijaan he päätyivät Sappeeseen (3). Takaisin he hiihtivät Pakkalan (4) kautta. Lenkille kertyi mittaa noin 50 kilometriä. Kartan metsäautoteitä ei ollut 70 vuotta sitten, vaan Laipanmaa oli lähes koskematonta erämaata.

Lapset eksyvät sotatalvena Laippaan

Rovaniemellä asustava lääkintöneuvos Paavo Tuomaala muistelee kirjoituksessaan 70 vuoden takaista seikkailua Laipanmaassa.

Kymmenvuotias kirjoittaja eksyi tammi–helmikuun taitteessa 1943 kahden isoveljensä kanssa hiihtolenkillä Laippaan. Eväitä tai juomaa ei matkassa ollut, vaan kolmikko sinnitteli eteenpäin lunta syömällä. Korven ladut olivat todennäköisesti jatkosotaa paenneiden ”käpykaartilaisten” huoltolatuja.

Kommentit (2)

  1. Vuokko Kirkjärvi

    Tämä oli hauska tuokiokuva tienoolta, jossa en koskaan ole käynyt, mutta jonne sukujuureni
    juontavat – mikä seikka on selvinnyt vasta pari vuotta sitten, kun aloin tutkia äidin puoleista
    sukuani netistä löytyvien kirkonkirjojen avulla. Maninittu esi-isä oli Jacob Andreas s.08.07.1735
    Tervaniemen Tuomalassa. Ovatkohan nämä pienet hiihtäjäveljekset samaa sukua?

    • Anja Salovaara

      Ovat samaa sukua Jacob Andreasonista laskien kahdeksatta sukupolvea. Olen sukututkija ja Kuhmalahti on lapsuuden kotipitäjäni.
      Liityn myös tähän sukuun sekä äitini että isäni suvun puolelta1800-luvulta lähtien.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?