Uitto on vanhin puun kuljetusmenetelmä. Uitto oli suurimmillaan 1940-luvun lopulla, jolloin yli puolet tehtaiden puista – noin 15 miljoona kuutiota – kulki uittamalla.
Elokuvissa elää tukkilaisromantiikka, mutta uiton todellisuus oli rankkaa ja hengenvaarallista työtä. Uiton valmistelu aloitettiin jo metsissä kaatamalla puuta rasiin. Kuorittu ja kuivattu puu kellui paremmin ja kauemmin.
Puu matkasi sahalle jopa koko kesän ja etenkin koivu ja polttopuu olivat uittajille ongelmallista suuren hävikin takia.
Koska vesistössä uitettiin monesti useamman sahan ostamia puita, ne täytyi merkata leimoin.
Purot ja joet piti valmistella uittoon erilaisilla puomirakenteilla ja vettä patoamalla. Väyliä syvennettiin, myllyjen ja voimalaitosten kohdalle rakennettiin uittorännejä ja kanavia. Rakennelmat tehtiin tilapäisiksi siellä missä uitettiin harvemmin.
Uitto vaati työvoimaa
Puu kulki pieniltä puroilta jokiin ja järviin ja sieltä meren rannoille ja sahoille asti.
Yläjuoksulla puiden vieritys jokeen vaatii voimaa ja nopeutta. Vettä kun ei välttämättä ollut tarpeeksi uittoa varten kuin hetken aikaa.
Uitto vaati paljon miehiä, koska yksikin virrassa kääntyvä tukki voi aiheuttaa ruuhkan ja sen pahentuessa ison suman, jota avattaessa saattoi mennä viikkoja. Irtouitto, jossa kaikkien puut laskettiin yhtä aikaa jokeen, oli yleistä aina 40-luvulle.
Jokisuihin oli rakennettu erottelu, joissa kahdessa vuorossa lajiteltiin eri yhtiöiden puut omiin lokeroihin tukeissa olevien merkkien mukaan. Erottelusta puut kuljetettiin sahoille ja tehtaille.
Ponttuut varppasivat tukkilauttoja
1900-luvulla nippu-uitto oli hallitseva uittomuoto järvialueilla ja merellä. Ponttuut varppasivat perässään puomeilla yhteen sidottuja tukkilauttoja. Työ oli jatkuvaa taistelua: piti siirtää ankkuria veneellä eteenpäin ja kelata varppi vorokilla ankkurin viereen noin 200 metriä ja taas uudelleen.
Aluksi vorokin pyörittämiseen käytettiin miehiä, mutta myöhemmin isoilla ponttoilla oli yksi tai kaksi hevosta. Miehet ja hevoset nukkuivat ponttolla useampiakin päiviä.
Myrsky saattoi hajoittaa lautan keskellä järven selkää. Varpin köyden katketessa ankkurista tuuli saattoi painaa koko lautan ja pontoon pois reitiltä kilometrienkin päähän pimeässäkin. Varsinaiset hinaajat ja varppaajat kiskoivat tukkilauttaa perässään noin 2000 metrin tuntivauhdilla.
1950-luvulla uitto vähentyi työvoimakustannusten kasvaessa ja tehtaat alkoivat vaatia nopeampaa puun kulkua kannolta sahoille. 1940-luvun lopulla autokuljetus yleistyi, kun autoniputus keksittiin ja metsäautotiet yleistyivät. Silloin kannattavana pidettiin noin sadan kilometrin etäisyyttä pudotuspaikalle.
Nippu-uitto kehittyi kun valmiit niput pudotettiin autosta joko jäälle tai pudotuspaikoille. Hinaajista kehiteltiin erilaisia niputuspuristimia ja höyrylaivat muuttuivat vähitellen dieseleiksi.
1970-luvulla uitettiin jopa tuhannen nipun lauttoja. Uittoa kehiteltiin 1990-luvulle saakka, mutta sitten sen aika oli ohi.
Sota-ajan talkoohenki kiteytyi mottitalkoissa
Sotien aikaan Suomea vaivasi polttoainepula, koska hiilen ja koksin tuonti oli loppunut. Talot lämpenivät pääasiassa puilla ja myös autot ja junat tarvitsivat pilkkeitä ja halkoja.
Talvisodan talvi 1939–40 oli poikkeuksellisen kylmä. Polttopuita hakattiin vähän, sillä miehet pääsivät rintamilta metsätöihin vasta keväällä. Seuraavakin talvi oli kylmä ja polttopuista alkoi esiintyä kovaa pulaa.
Talven 1942 pakkasiin valmistauduttaessa miehet olivat rintamalla. Suomalaiset haastettiin mottitalkoisiin teemalla Motti mieheen – miljoona mottia talkootahdissa.
Valtakunnalliset talkoot kanavoivat koko kansan maanpuolustustahdon polttoaineen hankintaan. Mottitalkoisiin osallistuvat myös naiset ja lapset. Kaupunkilaisia kuljetettiin kuorma-autoilla halkosavottaan.
Jokainen mottitalkoisiin osallistunut sai hankkia itselleen kirves-mottimerkin, joita oli erilaisia. Yhdestä motista sai rautakirveen. Hopeakirves annettiin neljästä motista ja kultakirves 16 motista. Seuraavina vuosina tulivat suurkirves (48 mottia), ja mestarikirves joka vaati jo sata mottia halkoja.
Vuosien 1942–44 mottitalkoot olivat yksi suurimpia sota-ajan talkoohengen näytteitä. Silloin hakattiin yli 3,4 miljoonaa halkomottia.
Näiden lisäksi kisattiin hakkuumestaruuksista, joilla pyrittiin saamaan tuottavuutta nousemaan työkalujen kunnostuksen ja työtekniikoiden kehittämisen kautta. Nämä mestarit hakkasivat pystystä kaatamalla, ja sahaamalla metriksi haloiksi jopa 21 mottia päivässä.
Vanha Savotta: Rautajärvellä esitellään puunkorjuun ja -kuljetuksen kehitystä
Moottorisaha syrjäytti jätkän ja justeerin
Rautajärven Vanha Savotta esittelee maaliskuun alussa puukuljetuksen kehitystä. Vanhan Savotan kämpällä ja metsässä 9.–10.3. järjestettävän tapahtuman teemana on tänä vuonna Konesavotta – Antaa pölkyn juosta.
Työnäytöksissä näkee, kuinka puu on kulkenut eri aikoina. Kävijät pääsevät kokemaan 1900-luvun alun hevos- ja höyryajan. Konesavotta tekee tutuksi metsäkoneyrittäjien ammattikuntaa, joka syrjäytti 1970-luvulla maataloustraktorit ja isännät.
1950-luvulla moottorisahat korvasivat jätkän ja justeerin, ja 70-luvulla metsätyömiehestä tuli metsuri. Savotassa on nähtävillä ja kuultavilla eri aikakausien moottorisahoja muun muassa Matti Iivosen kokoelmista.
Esillä on myös koneiden korjausta ”Otavan kaarihallissa”, eli avoimen taivaan alla Arto Haapakorven johdolla.
Alkuaikojen hevosaikakautta esittelee Vanhan Savotan kolminkertainen halonajon mestari ja hevoskynnön nelinkertainen Suomenmestari Napsukka. Suomenhevosen ohjaksissa ovat Eeva-Liisa Pitkänen ja Reijo Nieminen.
Polanne- ja jääteiden tekemistä ja kalustoa esittelevät Olli Lehto, Pentti Vilkman ja Matti Lehto, tervanpolttoa Erkki Sippu. Höyryasiantuntija Timo Lehmunen ja Sakari Myllymäki kertovat, miten puuta kuljetettiin vesistöissä uittamalla ja millaisia valmisteluja uittoon liittyi.
Savotan mottitalkoissa häärivät Timo Nieminen ja Kaarasen veljekset. Yleisöllä on mahdollisuus hankkia itselleen sotaveteraanien hyväksi myytävä mottikirves-merkki.
Korjaus- ja varaosapalvelu ei tullut apuun
Koneistumisen myötä pihkan, tervan savun tuoksu vaihtui metsissä polttoöljyn katkuun. Traktoriaikakauden kuljetuksista Rautajärven Vanhalla Savotalla kertoo kävelevä auto- ja traktoritiedon monitoimiosaaja, tietokirjailija Olli J. Ojanen.
Arto Jussila ja Yrjö Lähdeaho kalustoineen näyttävät, miten ensimmäiset koneet helpottivat töitä ja toivat leipää – mutta aiheuttivat myös vaikeuksia, hankaluuksia ja sattumuksia. Pakkasen ja lumen keskellä hajonneet tai uponneet koneet korjattiin tiettömien taipaleiden takana puutteellisin välinein ja ilman korjaus- ja varaosapalveluita. Eivätkä ensimmäiset hytit olleet mitään olohuoneita, vaan vetoisia ja kylmiä. Lämmityslaitteista ei välttämättä ollut tietoakaan, mutta vipuja ja rattia vääntäessä hiki tuli. Toisinaan kuski sai hiusrasvat suoraan kattonosturista.
Suurimmaksi parannukseksi työolosuhteissa tulikin radio – varsinkin yöradio. Työtä kun tehtiin tiukimmillaan vuorokauden ympäri. Koneiden käynnistys pakkasessa saattoi olla ongelma koneiden, joten kuskia vaihdettiin lennossa ja rattaat pidettiin pyörimässä yötä päivää.
Vanhan Savotan työnäytöksissä jylläävät ainakin vanhat moottorisahat, niputushäkki, puolitelafergu, nuffit ja iso metsäreki, Fordson majorit, Ferkut ja Zetor vinsseillä, Valmet 872k ja Inka-Milla Kekki, Markku Ristavaaran entisöimä ”Iso Nalle” BM Volvo SM 661 ja muut metsäkoneet.
Savotan kämpällä myydään perinneasuja ja -saappaita sekä esitellään savottaesineistöä. Pelimannit soittelevat kämpällä ja kotuksella. Jos nälkä yllättää, niin metsästä ja kämpältä löytyy emänniltä evästä.
