Silminnäkijä

Lyijynharmaat pilvet roikkuivat alhaalla. Melkein harjun ylimpien puiden latvuksissa.

Pilvet kulkivat verkalleen etelää kohti yli Mallasveden kadotakseen taivaanrannan taakse. Punaisenkeltainen juova itäisellä taivaanrannalla, jossakin kaukana Kangasalan tuolla puolen kertoi, että ilma kirkastuisi. Kenties pakkanenkin palaisi takaisin. Se jäädyttäisi edellisyön räntäsateen puiden oksille jättämän lumen. Nuoret koivut, jotka olivat painuneet luokalle latva melkein maata vasten, jäisivät kumaraiseen asentoonsa pitkiksi ajoiksi.

Pikkuruisen savusaunan ovi raottui ja päästi pihapiiriin lapsen itkun. Lapsenpäästäjä kumartui matalasta ovesta, haparoi kynnyksen yli, hieraisi silmiään ja suoristi selkänsä.

Poika tuli, hän huikkasi vastapäisestä pirtistä pihalle tulleelle Yrjö Tuomaanpojalle. Niin syntyi tammisunnuntaina 1713 silminnäkijä, varhaisin säilyneisiin kirjoihin merkitty isänpuoleinen esi-isäni.

Kirkkoherra Matias Ithalin keksi pojalle nimen ja kirjasi kastekirjaan: Simon Göransson, Simo Yrjönpoika. Niin oli elämän ruohonjuurille ihan virallisestikin kirjattu uusi vähäväkinen, tuhansien ja taas tuhansien kaltaistensa seuraksi. Minulle hän on ollut tärkeä, olihan hän todistaja, silminnäkijä.

Vajaan vuoden ikäinen poika kuuli lapsenkorvillaan tykkien jylyn, edestakaisin rientävät ratsumiehet, karheat huudot ja hevosten korskahdukset, jossakin tulipalonkin. Hän tunsi äitinsä laihojen rintojen lämmön, epätasaisesti sykkivän sydämen ja näki äidin pelokkaat silmät. Hän näki ja kuuli, omin silmin ja korvin, mutta hän ei ymmärtänyt. Ei ymmärtänyt Mariakaan, joka painoi lapsen rintaansa vasten ja yritti pitää hänet lämpimänä kuluneen lampaantaljan suojissa.

Vaikka Simosta minuun kulkeekin pitkä, tosin ohut sidelanka, ja hän näki kaiken, hän ei voi kertoa minulle mitään. Vuonna 1713 lokakuussa hän oli liian pieni kertojaksi, ja vaikka hän ehkä myöhemmin jotakin käsittikin, vei hän ne käsitykset mukanaan manan majoille. Silminnäkijästäni ei ollut apua, kun aloitin romaanini Kostian pappi (WSOY, 1992). Häntä unohtamatta oli etsittävä toinen tie, jonka jo etukäteen aavistin vaikeaksi, osin kenties mahdottomaksikin palata surun syksyyn 1713 ja sitä seuranneisiin piinan vuosiin.

 

Sotahistorioitsija voi kuvata niin tarkoin kuin se ihmisen kielellä on mahdollista Suuren Pohjansodan vaiheita alkaen 1600-luvun lopun poliittisesta tilanteesta. Hän voi myös kuvittaa kirjallisesti yksittäisen taistelun niin kuin Pultavan.

Sotahistorian keinoin saadaan myös kiinnostava kuvaus hetkestä, kun kaksi A:ta, Georg Lybeckerin tilalle asetettu Carl Gustaf Armfelt ja amiraali Fedor Apraksin kohtasivat Kostianvirralla lokakuussa 1713.

Venäläisten miesylivoima oli niin suuri, ettei Kostianvirta olisi pitkään kestänyt venäläisten rynnistystä, vaikka se jonkin aikaa onnistuttiinkin torjumaan. Ovelaksi maineteoksi mainittu kierto Mallasveden ylitse lautoilla ruotsalaisten selustaan ei loppujen lopuksi sotataktisesti ollut ainutlaatuinen keksintö. Vesistöjä oli osattu ylittää ennenkin.

Kaiken tämän ja paljon enemmän saa irti sotahistoriasta.  Mutta tieteellä on rajansa, niin historiantutkimuksellakin. Oli tosiasioiden kuvaus kuinka tarkka tahansa, siltä jää varjoon inhimillisesti katsoen kaikkein tärkein asia, Elämä itse.

Elämän kuvaamiseen tieteen terävimmätkin työkalut ovat tylsiä. Elämää voi kuvata vain kirjallisuus. Se oli yksi venäläisen kirjallisuuden suuren nimen Leo Tolstoin ydinajatus. Sota ja rauha sisältää kyllä paljon historiallista dokumentaatiota ja historianfilosofista pohdintaa, mutta kaiken kaikkiaan teos on täyteläinen kuvaus Elämästä, iloineen suruineen pelkoineen ja urhoollisuudenosoituksineen.

Juuri Elämän kuvaamisessa tarvittaisiin silminnäkijää, sillä oikeastaan elämää ei voida sananmukaisesti kuvata, elämä voidaan vain näyttää. Siihen kirjallisuus on omiaan. Samalla siinä on myös koko asian vaikeus. Kuinka saada Kostianvirran kauhut eläneen silminnäkijän, hänen äitinsä ja isänsä ja heidän kaltaistensa kokemus esille samalla syvyydellä kuin he sen itse kokivat. Uskoakseni siihen on vain yksi keino, jota voisin nimittää välilliseksi kokemukseksi.

Omassa kirjoittamisprosessissani olen alituisesti kokenut riittämättömyyttä entisaikojen kokemusten saattamisessa kirjalliseen muotoon. Niin myös Kostian papin parissa työskennellessäni. Kuinka minä, 1900-luvun ihminen olisin osannut kokea auringonlaskun kauneuden ja sen värit Mallasveden pinnalla samalla tavalla kuin Maria? Kuinka on mahdollista vuosisatojen jälkeen tavoittaa ne tuoksut, joita esi-isäni ja -äitini tunsivat sieraimissaan tai tuntea heidän ahdistuksensa? Saati että voisi asettua pikkulapsen kokemusmaailmaan.

Tähän on vain yksi vastaus. Kun ei ole elänyt aikaa, ei ole elänyt toisten ihmisten sisäistä elämää, on yritettävä eläytyä siihen. Elämisen korvaa intensiivinen eläytyminen kolmensadan vuoden takaiseen elämään ja sen kauhuihin. Tämä yritys kulkea mielikuvituksen siivin ajassa taaksepäin rakentuu sille, kenties pettävälle oletukselle, että ihminen pelkoineen ja muine tuntemuksineen on ajasta aikaan sama. Sen varaan joka tapauksessa rakensin tarinan Yrjö Tuomaanpojasta, Mariasta ja silminnäkijä Simosta.

 

Vaikeudet eivät ole tällä voitetut. Matka omasta sisäisestä kokemuksesta, oli se kuinka lähellä kolmensadan vuoden takaisen ihmisen kokemusta tahansa, on pitkä ennen kuin matka on saatettu kirjan lehdillä sanoiksi ja lauseiksi. Yhdenkään ihmisen elämysmaailma, oli hän kuinka taitava tahansa, ei jäännöksettä koskaan käänny kirjalliseen muotoon. Kuinka voisi esimerkiksi ilmaista kirjallisesti oman kivun tunteensa, saati kuvata toisen ihmisen kipua.

Jäljellä on yksi lohtu. Se on kirjailijan ja lukijan välinen vuorovaikutus. Loppujen lopuksi romaani tapahtuu lukijassa, hänen mielikuvituksessaan ja hänen kyvyssään eläytyä kirjoittajan kokemusten suunnassa. Lukijassa tämä toivon mukaan toteutuu Kostian papinkin kohdalla.

Onnistuessaan romaani provosoi lukijassa tuntemuksia, joita kirjailijan rajalliset sanat eivät kykene täydellisesti ilmaisemaan. Siinä on silminnäkijä Simonkin ja hänen vanhempiensa todistusvoima.

Aulis Aarnio

Minua silminnäkijän tarina opetti miettimään, mikä on ihmisen osa erityisesti silloin, kun onnetar, kuuluisa rouva Fortuna, heittää hänet myrskyn nieluun.

Sankareita Kostianvirran kaiken nielaisseessa pyörteessä eivät olleet kenraalit ja sotilaat, eivät kummallakaan puolella. Sankareita vailla siipiä olivat kurimuksesta selviytyneet pälkäneläiset.

Pienet ihmiset elämän ruohonjuurilla. Heistä kasvoivat rauhantyöt ja joskus, kauan heidän jälkeensä, itsenäinen isänmaa.

 

Aulis Aarnio
professori, kirjailija

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?