Kaikkien aikojen

Olin viisivuotias, kun isäni istutti minut ensimmäistä kertaa television eteen katsomaan formula ykkösiä.

”Kuka toi tossa punasessa autossa on”, kysyin.

”Se on Schumi”, isäni vastasi.

Osasin hädin tuskin pukea tarralenkkarini oikeisiin jalkoihini, mutta sillä sekunnilla, kun punainen auto ylitti maaliviivan ensimmäisenä ja sen kuljettaja nosti nyrkkinsä ilmaan voiton sinetiksi, minulle selvisi kaksi asiaa elämästä: punainen on voiton väri ja Michael Schumacher on voittaja.

Toisin kuin muut ikäluokkani pojat, en kuolannut Mika Häkkisen ohjastaman Hopeanuolen perään. Sillä hetkellä, kun Schumi käynnisti Ferrarinsa V10-moottorin, riisuin sinivalkoiset lasini ja keskityin kannustamaan voittajaa.

Mika Häkkinenkin voitti, mutta ei niin kuin Schumi.

Ei kaikkea.

 

Vuonna 2006 kilparadat jätti mies, joka oli ”tärkeintä on voitto, ei keinot, joilla se saavutetaan” -mentaliteetilla, voittanut enemmän kuin kukaan muu ennen häntä ja todennäköisesti myös hänen jälkeensä. Ymmärsin ensimmäistä kertaa, mitä tarkoittaa, kun joku on kaikkien aikojen paras.

Formulat jatkuivat tuottaen joka vuosi uuden maailmanmestarin edellisen tilalle. Tuskin kukaan pääsi edes lähelle sitä tasoa, jolla Schumi aikanaan dominoi ratoja. Kaikki olivat tavallisia radankiertäjiä, joilta puuttui Schumin itsevarmuus, ylimielisyys ja häikäilemättömyys.

Kaiken huipentumana voidaan pitää Jenson Buttonin, keskikastin hymypojan, joka oli siihen asti tottunut tuulettamaan vain avajaistilaisuuksissa, maailmanmestaruutta vuonna 2009. Vastoin kaikkea sitä, mitä olin moottoriurheilusta oppinut: maailmanmestaruuden voitti mies, joka oli vielä kauden päätyttyäkin kaikkien kaveri.

 

Kun Schumi ilmoitti tekevänsä paluun kilparadoille kaudeksi 2010, ajattelin, että nyt se näyttää kaiken maailman jensonbuttoneille, kuinka rattia käännetään.

Aluksi selitykset siitä, kuinka autot olivat muuttuneet vuosien kuluessa, kuulostivat ihan järkeenkäyviltä syiltä legendan huonoon alkumenestykseen.

Menestystä ei kuitenkaan koskaan tullut, ja pian kaikille oli selvää, että syyt olivat muualla kuin autossa. Selostajatkin alkoivat kutsua seitsenkertaista maailmanmestaria arkisesti Michael Schumacheriksi.

Toisinaan Schumacher saattoi yltyä yksittäiseen näyttävään ohitukseen, joka nostatti selostajan puhenopeuden lisäksi toiveitani mestarin todellisesta paluusta. Radalle kun ei ollut palannut punaisissa ajava voittaja, vaan vanhus, joka käänteli rattia rehdisti, mutta kunnianhimottomasti.

Kilpailu oli hänen kohdallaan päättynyt ja aloin toivoa, että hän itsekin ymmärtäisi sen.

Tänä vuonna hän vihdoin ymmärsi.

 

Schumacher on itse kertonut ajaneensa kaksi uraa: yhden, jossa hän voitti kaiken ja toisen, jossa hän oppi häviämään.

Voi olla, että Schumacher hävisi maineensa ylivertaisena kuljettajana, mutta tilalle hän voitti takaisin jotain, jonka hän oli joskus menneisyyden glooriassa hävinnyt: Itsensä.

Paluukaudellaan Schumacher ei enää sortunut venyttämään sääntöjä kahmiakseen voittoja, kuten hänellä oli ollut tapana. Näin tehdessään hän teki itsestään haavoittuvaisen, näytti kaikille oman kuolevaisuutensa ja näytti minulle, kuka on kaikkien aikojen paras häviäjä.

 

Lauri Mäkelä
Kirjoittaja opiskelee Pälkäneen lukion 2. vuosikurssilla

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?