Olen elänyt sen ajan, jolloin kuvallinen viinakortti oli pakollinen, muutoin ei alkoholia viinakaupasta ostettu. Ja jos ostit liian usein, jouduit viinakaupan johtajan puhutteluun, että et kai ole alkoholin väärinkäyttäjä.
Alkoholin myyntiä rajoitettiin niin, että väkevää alkoholia sai ostaa viikossa kaksi pulloa kirkasta ja kaksi värillistä.
Usein viinakaupan edessä joku odotteli viinakauppaan menijää, kun omat viikko-ostokset olivat täynnä; sillä viikolla viinaa ei myyty. Pahinta oli, kun viinakaupan myyjä muisti sinun käyneen jo tällä viikolla kerran, joten tyhjin käsin lähdit.
Viinakaupassa asioitiin tiskillä, myyjillä oli pitkät vihertävät työtakit, ostokset he käärivät paperiin. Tästä tuleekin sanonta tiskin alta myymisestä, kun ”pimeää” viinaa myivät.
Nykypäivänä tämä alkoholikulttuuri tuntuu mahdottomalta, kuten se, että naiset joutuivat kyttäämään ravintolan edessä miestä, kun ilman miesseuralaista eivät ravintolaan sisään päässeet.
Erään kerran ravintolan portsari sanoi, ettei tuo viisikymppinen nainen voi olla seuralaisesi. Tivaamisen jälkeen hän hyväksyi ikäeromme. Pikkutunteina nainen lähti ravintolasta eri seuralaisen kanssa pois.
Miehillä piti olla kravatti, pikkutakki, siistit housut ja nahkapohjaiset kengät. Naiset pääsivät sisään vain hame päällä.
Portsarit vuokrasivat pikkutakkeja ja kravatteja. Ja kun olit päässyt sisään eri konstein, juonut vaikkapa kolme olutta, tarjoilija saattoi sanoa, miten nyt on syötävä sillileipä. Leipä oli pakko ostaa, jotta juomingit saattoivat jatkua.
Eräällä ravintolareissulla söin illan aikana lähes kymmenen sillivoileipää, joten janohan siinä tuli.
Suosituin juoma oli ”jallukola”, kun kirkasta viinaa ei saanut lain mukaan grogeina myydä. Ruokaryyppynä sen saattoi ottaa, ei kuitenkaan sillivoileivän kanssa.
Olisipa vielä se aika. Meikäläinenkin saisi seuralaisen jo ravintolan ovelta ja sitten käsikynkkää tanssilattialle. Jos siis portsarista selvitään.
Jouni Saltbacka
