Ranskalaiset Lumieren veljekset kävivät näyttämässä Helsingissä eläviä kuvia kesällä 1896. Kotimainen tuotanto alkoi muutamaa vuotta myöhemmin.
Suomalaisia elokuvia tehtiin 1930-luvun puolivälistä aina 1960-luvulle asti keskimäärin 20 vuodessa. Syntymävuotenani 1955 tavoitettiin huippu, silloin valmistui 30 kotikutoista tuotantoa, osapuilleen saman verran kuin näinä päivinä.
Sotien aikana huvit olivat vähissä. Niinpä jokaista suomeksi puhuttua filmiä riensi katsomaan keskimäärin 400 000 kansalaista, yli kymmenen prosenttia väestöstä. 2000-luvulla 200 000 katsojaa taikka enemmän saavuttaneita elokuvia on 29, keskimäärin vähän yli kaksi vuodessa.
Lähes jokaiseen kotiin 1960-luvulla tunkeutunut televisio sekä sittemmin miltei rajattomat mahdollisuudet tarjoava tekninen laitteisto rapauttivat välillä vanhanmallisen filmiteollisuuden melkein olemattomiin ja valtion oli ryhdyttävä tukemaan toimintaa.
Varhaisimmat muistoni 1960-luvulta vievät minut Rautalammin seurojentalolle, jossa puisilla tuoleilla istuttiin pimeässä salissa välillä kynsiä purren tai kippurassa nauraen. Koneet reistailivat ja pitemmissä esityksissä piti vaihtaa kelaa.
Opin jo tuolloin tietämään miltä tuntuu, kun filmi katkeaa. Köyhälle pojalle tämänkaltaisia elämyksiä oli tarjolla harvoin. Asia ei minun kehitykseeni vaikuttanut mitenkään. Pystyin olemaan tekemättä läksyjäni muiden tähdellisten harrastusten vuoksi.
Aikuisena olen saanut istua pehmeillä penkeillä tuijotellen seinänkokoisia kankaita tapahtumien vyöryessä entistä enemmän syliin mahdottoman metelin saattamana.
Suurta alan ystävää minusta ei ole tullut. Välillä jään mieluummin kotisohvan mutkaan jopa pariksi, kolmeksi vuodeksi. Edes tallennettuja en jaksa juurikaan katsella. Hölmöä siinä mielessä, kun matkaa Suomen hienoimpiin katsomoihin on vain muutama sata metriä ja kaikki maailman tuotannot tulevat lähelle ensimmäisenä maassamme.
Syyn on siis oltava hyvä, jos liikkeelle laittaudun.
Poliisitaustaisten kirjailijoiden teoksien pohjalta on silloin tällöin tehty filmejä. Mieleen tulee ensimmäisenä Matti Yrjänä Joensuun erinomaisten kirjojen tekstien kääntäminen eläviksi kuviksi. Ohjaaja joutuu muuttamaan verkkaisen pohdiskelevan rikostutkinnan vauhdiksi ja vaarallisiksi tilanteiksi, jolloin alkuperäinen ajatus on joskus pahasti kateissa.
Toisaalta elokuvasta poikkeuksetta nauttii tällainen hidashoksainen enemmän kirjan ensin luettuaan.
Kuopiolainen vanhempi konstaapeli Marko Kilpi on noussut rikosromaaneillaan komeasti kotimaisten kirjailijoiden ylimpään kastiin. Tasan kaksi vuotta sitten ilmestyi Elävien kirjoihin, johon 22.2.2013 ensi-iltaan tullut Aku Louhimiehen ohjaama elokuva 8-pallo perustuu.
Tunnen Markon ja olen hänen teoksiaan arvostellut ilmeisen suopeasti. Koneelleni näet napsahti tervetulotoivotus kutsuvierasnäytäntöön Lasipalatsiin ja vielä perään jatkoille ihan kotinurkille. Halusta sinne rouvan kanssa askelsimme.
Kirja on rankka kuvaus nuoresta huumeisiin kietoutuneesta naisesta, joka vauvansa kanssa yrittää vankilasta vapauduttuaan palata yhteiskuntaan uutena ihmisenä. Kapulaa lyövät tehokkaasti rattaisiin entinen miesystävä ja muu elämästä irtaantunut sakki, jolla on taito hakea esille vanhat kaverit.
Pike on pahasti riippuvainen miehestään Lallista, väkivaltaisesta ihmispedosta. Tarinassa on kolme eri syistä yksinäistä ihmistä, jokainen omalla tavallaan irti tavallisesta turvallisesta elämästä.
Kriitikot ovat antaneet pääsääntöisesti hyvät arviot tekijöille lukuun ottamatta loppua, jota kuvataan päälle liimatuksi, Hollywoodista matkituksi ja ennalta arvattavaksi. Mielestäni katsojat kovan parituntisen päätteeksi ansaitsevat mieltä tasaannuttavan päätöksen.
Lopputuloksesta näkyy mainiosti kirjailijan tiivis mukanaolo kuvauksissa.
Marko Kilpi on itsekin elokuvamies. Hän on yhdessä ylikonstaapeli Eero Wetzellin kanssa tehnyt muun muassa koskettavan dokumentin Kuopion Väinöläniemellä takavuosina ajetuista nuorten sananmukaisista surmanajoista. Marko ihmetteli itse, kun valmista tuli näin äkkiä – alle vuodessa. Loistavat näyttelijät Jessica Grabowsky, Eero Aho, Pirkka-Pekka Petelius ja Mikko Leppilampi osaavat työnsä. Roolit ovat muuta kuin heidän kohdallaan on totuttu.
Pitää kaiketi lähteä vastaisuudessa näissä merkeissä ulos nykyistä useammin.
