Tyhjenevät kylät, autioituvat talot, katoavat palvelut, elinkelvottomat kunnat, yhä mahdottomammaksi käyvä huoltosuhde. Mielikuva tämän päivän suomalaisesta maaseudusta näyttää ja kuulostaa aika alakuloiselta. Sellaisena se ainakin kovin usein esitellään.
Toista se oli vielä 1950-luvulla. Merkittävä osa suomalaisista sai silloin yhä toimeentulonsa maataloudesta. Talossa kuin talossa oli muutama lehmänkanttura, hevonen, sika ja jokunen lammaskin ehkä. Koulut pursuivat lapsia. Ei ollut koulukyytejä, silloin hiihdettiin, kahlattiin, käveltiin ja soudettiin.
Paljon tarvekaluista tehtiin kotona tai teetettiin osaavilla kyläläisillä. Elämä oli vaatimatonta, mutta silti rikasta. Ja mikä parasta, oli lupa elää monessa asuassa niin kuin sukupolvet ennen meitä.
Kaikki tunsivat toisensa. Siinä oli sekä hyvät että huonot puolensa. Saamastaan leimasta ei ollut helppo päästä eroon (laiska, hätäinen, kovapäinen tai epäsiisti). Mutta oli myös ja ennen kaikkea aitoa lähimmäisyyttä, itsestään selvää ja pyyteetöntä auttamista ja rinnalla kulkemista. Sitä varten ei tarvittu alkeis- eikä jatkokursseja.
Jorma Marttala on julkaissut Kuhmalahden kirkonkylän kyläkirjan Pennon liepeillä siintävi selkä. Kerronnassa on vahva astian maku, onhan Jorma itse Pennosta syntyisin ja kuuluu kylän harvoihin paluumuuttajiin.
Hänellä on ollut hyviä kuiskaajia, jotka taitavasti johdattelevat lukijan verkkaiselle päiväkävelylle vanhoja teitä pitkin. Moni vanha raitti on yhä paikoillaan, osa on jäänyt uusien teiden ja rakennusten alle.
Kyläkirjaa lukiessa tulee mieleen, että tämä kirja kädessä ja vanhimman sukupolven opastamana voisi kerran kesässä järjestää kyläkävelyn, jonka aikana paalutettaisiin paikoilleen kylän talot 1900-luvun alussa, jolloin ne olivat vielä nurkka nurkassa kiinni. Voisi kertoa, missä ennen oli nahkurinverstas ja mitä siellä tehtiin, missä ruuttahuone ja tiilitehdas, katsella kuvia, ihmetellä ja muistella.
Moni mennyt asia ja elämisen muoto tulee eläväksi tätä kirjaa lukiessa. Osuuskaupan hoitajan tyttärenä Inkeri Yli-Hinkkalan valokuvamuistiin on jäänyt kauppa kalusteineen, tarvikkeineen ja ennen kaikkea kauppatavaroineen, klubiseiskasta ser tinkiin, oodekolonkista hiusverkkoihin. Mattilan tyttärien mielessä ovat edelleen elävinä leipomuspäivät, varikoislimput ja russakkasodat.
Jorma Marttalalla on ollut apunaan mainioita kertojia, ennen muuta Lahtiset: ”postin” Eeva ja kirjailijasiskonsa Anni sekä Mattilan Helmi ja Hilja ynnä Lehtolan Martti. Heitä edellisistä sukupolvistakin löytyy muistiinmerkitsijöitä, perinteen tallentajia ja sukututkijoita, Jalmari Finnestä lähtien.
Kyläkirja kuvailee Ison- ja Vähän-Pennon rakennukset ja niiden historian, maisemat, entisajan elämänmenon äänineen, tuoksuineen sekä historioineen. Mutta pääpaino on kuitenkin ihmisissä, eläjissä.
Tässä onkin kyläkirjojen ongelma. Niille, joilla on edes jonkinlainen side paikkakuntaan, avautuu monta uutta näkökulmaa ja mieleen nousee monta muistoa. Mutta vieraamman ja nuoremman täytyy tyytyä harppomaan nimien yli ja keskittyä muihin herkullisiin makupaloihin, joita toki riittää.
Sain viettää Pennossa neljä vuotta elämästäni, vuodet 1970–74. Silloin ehdin vielä tutustua merkittävään osaan kirjassa mainituista ihmisistä. Ja toki kuulla tarinoita vielä paljon useammista.
Sain kulkea kalalla Järvisen Jaakon, leipurin pojan ja kävelevän äänentoistajan kanssa. Hänellä on käsittämätön kyky painaa tavutarkasti mieleensä sutkautukset, ihmisille ominaiset sanantavat, äänenpainot – ja sijoittaa ne sitten osuvasti kohdalleen.
Toisella tavalla hersyvä ja kotiseutulämmin kertoja on mainittu Yli-Hinkkalan Inkeri, jonka kirjalliset taidot olisivat voineet löytää laajemmankin areenan. Onneksi noita mahtavia rivejä on tallennettuina edes vieraskirjassamme.
Eräs niistä menee tähän tapaan: Janne (Inkerin veljenpoika) tuli tohisten kotiin ja kertoi mummulleen: ”Me oltiin Jussin kans Mataminmäessä ja kyllä me kirottiin! Me sanottiin oikein, että perkele!” Mummu siihen: ”Voi voi. Mitähän Jumalakin taivaassa siittä aattelee ja Jeesus?” Janne tohkaantuu: ”Mitä, onko niitä siä kaks? Kumpiko niistä on suurempi herra?”.
Ja kotihengettäremme Harhalan Lempi avasi meille entisajan palvelusväen maailman, väliin aika ankaran. Mutta hän teki sen pilke silmäkulmassaan ja vailla yhtään kitkeryyttä.
Pennon kyläkirja herättää kysymyksiä.
Syntyykö vielä persoonallisuuksia?
Tarvitaanko vielä käden taitajia?
Löytääkö tämän päivän ihminen työstään samaa tyydytystä kuin entisaikojen suomalaisten kylien asukkaat?
Näkeekö hän edes kättensä jäljen?
Pystyykö parhainkaan sosiaalipoliittinen järjestelmä luomaan sitä yhteyttä, vastuuntuntoa ja -kantoa, joka kylissä kukki aivan itsestään?
Viihtyvätkö ihmiset työssään ja asuinympäristössään?
Mitä on tämän ajan kotiseuturakkaus?
Missä ovat ihmisten juuret?
Onko tämän ajan syrjäytymisellä, yksinäisyydellä, masentuneisuudella, niin monen nuoren elämänotteen kirpoamisella jotakin tekemistä sen maailman nopeimman rakennemuutoksen kanssa, joka liittyy Suomen maaseudun tyhjentymiseen?
Entäpä jos ei olisikaan pyritty niin suuriin asutuskeskuksiin?
Jos olisikin luotu sivuansiomahdollisuuksia (kuten Saarioinen kuhmalahtelaisille) ja ihmiset olisivat jääneet enemmän juurilleen, punaiseen tupaan, perunamaan viereen?
Voisimmeko nyt paremmin?
Pennon kyläkirja nostaa meikäläisen lukijan mieleen tarinoita, jotka ikävä kyllä jäivät Jormalle ajoissa lähettämättä. Enpä malta olla panematta tähän muutamia niistä:
Joku kulkija oli tieltä havainnut, että Somiskan hevoset ovat päässeet heinämaahan. Hän riensi taloon ja sanoi isännälle: ”Teirän on hevoset tua heinämaassa.” Sutkautuksistaan tunnettu isäntä polkaisi lisää vauhtia keinuunsa ja vastasi: ”Jaa. Onkoos niillä siä vettä?”
Tuhattaituri Ahosen Eino oli poikasena koulussa laulukokeessa. Mielestään heikon lauluäänen omaavana tämä ujo ja harvapuheinen mutta päättäväinen oppilas tyytyi vain aukomaan suutaan. ”Ei kuulu mitään”, sanoi opettaja. ”Ei pitäskän!”, vastasi Eino.
Letku-Kallella eli palopäällikkö Kalle Syrjäsellä oli kunniatehtävä toimia meklarina jokakeväisessä vanhustenkerhon huutokaupassa, johon naiset olivat valmistaneet muun muassa käsitöitä ja miehet pärekoppia. Kalle yritti kaikin voimin saada väkeä korottamaan viimeistä tarjousta, ja hän teki sen omintakeisin sanoin: ”Olkaa hiljaa ja huutakaa! Mennee pois viiteentoista markkaan!”
Lempi kertoi olleensa Tervaniemen Mattilassa pitoja laittamassa siskonsa kanssa. Tehtiin pikkuleipiä, ja pikku-Ossi pyrki osille. Lempi kuuli, kun tämä valitti veljelleen: ”Hanna antaa ottaa, mutta Lempi lyö näpille.”
Harhalan Paavo oli nuorena miehenä elonkorjuun aikaan palveluksessa Yli-Knaapilla. Ruoalle ruvetessa emäntä tuli kehuneeksi, miten hyvä viljavuosi oli ollut. Siihen tavallisesti niin hiljainen Paavo tokaisi tomerasti: ”Sitte joppi pois pöyrästä!” Siitä lähtien oli myös palvelusväen pöydässä täysmaitoa tarjolla.
Keto-Esteri mennä viuhtoi tavallistakin rivakammin ovesta sisään ja ulos, siivosi ja tuuletti. Ohi kulkeva naapuri kysyy, että mitä sinä nyt noin kamalasti touhuat. ”No kun tullee se ihminenki!”, vastasi Esteri. Miniä oli tulossa ensimmäistä kertaa käymään.
Kanttori Kahilakoski ja suntio Lahtinen olivat kalakavereita, joilla oli yhteinen savusaunakin rannassa. Eriluontoiset miehet viihtyivät hyvin yhdessä. Kerran syttyi sauna palamaan. Kanttori meni hermostuneena edestakaisin, mutta Martti totesi rauhallisesti: ”Tuumataas ny Unto kuinka se sammutettaan.”
Kirkkoherra Paavo Viljasen ajoilta on muuten suuren kirkonkirjan huomautussarakkeeseen 1930-luvulla jäänyt merkintä, jollaista en ole muualla tavannut. Piikatytön kohdalle on kirjoitettu: Tylsä, ei puhu vaikka osaa.
Jääkö meistä tämän ajan ihmisistä tarinoita elämään ja eteenpäin kerrottaviksi?
Mistä ne tarinat kasvaisivat?
Facebookistako? Twitteristä? Blogeista?
Pelkään pahoin, että parhaat tarinat syntyvät yhä ihmisten aidosta, silmäkkäin tapahtuvasta kanssakäymisestä, todellisesta kohtaamisesta.
Pennon kyläkirja on syntynyt viime hetkellä. Kohta olisivat monet keskeiset muistajat poissa. Jorma Marttala totesi kirjan julkistamistilaisuudessa osuvasti, että historia kirkastaa ennemmin tai myöhemmin menneiden sukupolvien tekemän työn.
Pennon kyläkirja on suuren hiljaisen enemmistön elämäntyön nostamista sille kuuluvaan arvoon.
ANTERO HONKKILA
Kirjoittaja on Kuhmalahden entinen kirkkoherra
