Jaakko Ikävalko kirjoitti ruuan olevan pyhä asia (SHL 3.4.). Ikävalko on täysin oikeassa, ja myös siinä, ettei ruokaa pidä ylenkatsoa. Vanha jälkipolville periytynyt viisaus on siltä ajalta, kun ruoka on ollut elämän ja kuoleman kysymys, eikä itsestään selvyys kuten nykyään.
Tälle vuosituhannelle voisi lanseerata ohjeeksi myös tuoreemman kansanviisauden; ota lautasellesi ainoastaan niin paljon kuin jaksat itse syödä. Kotitalouksiemme ruokahävikki on maatalous- ja elintarviketutkimuskeskuksen mukaan noin 130 miljoonaa kiloa, koko ruokaketjun noin 360–460 miljoonaa kiloa.
Vaikka hävikin pienentäminen ei poistaisikaan nälänhätää köyhimpien maiden kansoilta, tuntuu ajatus noin suuresta syötäväksi kelpaavan ruuan hävittämisestä sitä vasten hullulta. Länsimainen kulutuskäyttäytyminen ei tässä muodossa voi olla pitkällä tähtäimellä kestävää kehitystä, eikä halpaa ruokaa tarvitsisi tuoda tänne pohjolaan pois heitettäväksi täällä tuotetun ylijäämän lisäksi.
Tuonnin kautta pääsemmekin vastaamaan Ikävalkon esittämään kysymykseen viranomaisvalvonnan toiminnasta, jos kerran lainsäädäntömme vastaisia tuotteita voidaan tänne tuoda. Kysymys ei ole niinkään siitä mitä tänne voi tuoda, vaan siitä mitä haluamme ostaa.
Kun julkisia hankintoja kilpailutetaan halvimman mahdollisen yksikköhinnan perässä, ostetaan helposti alkuperältään ja tuotantotavoiltaan sitä mitä halvimmalla saa. Kunnallisia hankintoja tekevillä ei liene mitään mahdollisuutta valvoa tuotantotapoja, vaan se on ketjun muiden viranomaisten tehtävä. Sen sijaan heillä on mahdollisuus asettaa tarjouskilpailuun kunnolliset ja kestävät laatukriteerit.
Tästä on jo hyviä esimerkkejä siitä, kuinka kunnan julkiset hankinnat on osaavissa käsissä muutettu onnistuneesti niin, että kotimaiset elintarvikkeet ovat hinnasta huolimatta kilpailutuksessa vahvoilla ja kunnan valitseman ruokastrategian tavoitettavissa. Näin on toimittu mm. Kiuruvedellä, jossa hankinnoista päätetään edelleen täysin oman kunnan sisällä, omiin lähituotteisiin nojautuen.
Koska kotimaisuutta itsestään ei voida hankintalain mukaan suosia, pitää kilpailutuksessa puuttua niihin epäkohtiin, jotka ovat todistettavissa. Esimerkiksi sian saparoiden typistäminen on direktiivin mukaan koko unionin alueella kiellettyä, mutta ainoastaan Suomi, Ruotsi ja Liettua noudattavat kieltoa.
Maailman suurimpiin sianlihanviejiin kuuluva Tanska jatkaa typistämistä edelleen, jolloin sen päätyminen julkisruokailijan lautaselle voidaan kiertää vaatimalla kilpailuttamisessa tuotantoeläimelle ”saparotakuuta”.
Brasilialainen liha matkaa Suomeen helposti ja tehokkaasti pakasteena merikontissa, mutta ennen teurastusta paikallinen lainsäädäntö antaa mahdollisuuden käyttää antibiootteja ilman varoaikaa teurastukseen, toisin kuin meillä.
Suomessa broilerin rehusta, pehkusta ja lihasta otetaan säännöllisesti salmonellanäytteitä. Bakteerin esiintyminen kotimaisissa broileriparvissa on alle prosentin luokkaa, kun se EU:n alueella on keskimäärin 24 prosenttia. Thaimaassa taas jopa lintuinfluenssatapaukset ovat arkipäivää, eikä paikallinen valvonta ole asettanut rajoituksia antibioottien, kasvuhormonin tai muiden kemiallisten rehujen lisäaineiden käytölle.
Elintarvikekäyttöön myytävän viljan pakkotuleennuttaminen glyfosaatilla ei myöskään ole Suomessa sallittua, mutta esimerkiksi keski-Euroopassa varsin yleinen toimenpide.
Esimerkkejä on lukuisia ja kaikille näille menetelmille on yhteistä se, ettei niitä salliva tuotanto ole mahdollista Suomessa.
Euroopan elintarviketurvallisuusvirasto EFSA, julkaisi vajaa kuukausi sitten tietoa torjunta-aineiden jäämistä elintarvikkeissa, jossa Suomi ja muut pohjoismaat erottuivat selvästi muita maita paremmin edukseen. Kotimaisista näytteistä täysin puhtaita oli 72 prosenttia ja loput näytteet sisälsivät hyvin vähän jäämiä, selvästi alle EU:n asettaman rajan, kun taas koko EU:ssa jäämättömiä oli tasan puolet. Eniten jäämiä todettiin EU:n ulkopuolelta tulleista elintarvikkeista. Kotimaisten tuotteiden puhtaus ei siis suinkaan ole pelkkä myytti, vaan tietoisesti ja ohjatusti tehtyä työtä laadun eteen.
Olemme kaikki varmasti tässä vaiheessa tietoisia siitä, että MTK:n valtuuskunnan puheenjohtajan Aarno Puttosen kotitila on joutunut eläinsuojelurikkomus-epäilyn alaiseksi. Tutkinta asian tiimoilta jatkuu edelleen ja Puttonen on jättäytynyt sivuun kaikista järjestöllisistä tehtävistä. Järjestö pitää eläinten hyvää kohtelua ja eläinsuojelulain noudattamista jokaisen jäsenensä velvollisuutena, oli hänellä luottamustehtäviä tai ei. Jokainen eläinten hyvinvoinnin laiminlyöminen on aina kaikkia koskettavaa ja erittäin valitettavaa.
Suomalaisesta ruuasta kannattaa silti pitää isompaa ääntä ja kehua tuotteita rinta rottingilla laajemminkin, mustamaalaamatta sen enempää muiden tuotantoa tai ongelmia. Kehitämme jatkuvasti elinkeinoamme kestävämpään suuntaan, ja jos tulevaisuuden ilmapiiri on alkutuotannon elinkeinolle suotuisa, voimme tehdä asiat jopa vielä paremmin. Suurin osa tuottajista ansaitsisi mielestäni kuitenkin edes yleisen tunnustuksen ja hatunnoston pärjäämisestä näinkin epäreiluilla markkinoilla.
Toivotan hyvää alkavaa kasvukautta kaikille viljelijöille, sekä maistuvia elämyksiä kotimaisesta ruuasta nauttiville kuluttajille.
Jaakko Ahola
järjestöagrologi
MTK-Pirkanmaa
