Kappalainen Janne Vesto tervehti Pälkäneen veteraanijuhlan yleisöä kädessään passi, Suomen kansalaisuuden tunnus. Hän muistutti yleisön mieleen, keitä tulee kiittää oikeudesta omistaa sellainen.
– Kun minulla on tämä, minulla on itsenäisen Suomen kansalaisen oikeudet: vapaus ja demokratia, koulutus, sairauden ja työttömyyden turva, mahdollisuus saada apua ulkomailla omalta valtioltani. Näitä arvoja veteraanit puolustivat 70 vuotta sitten, ja tällaisen Suomen he meille varmistivat, Vesto sanoi.
Suomen sotaveteraanipäivää vietetään 27. huhtikuuta. Sitä pidetään Lapin sodan lopullisena päättymispäivänä, jolloin viimeinenkin saksalainen sotilas oli poistunut maan rajojen ulkopuolelle ja sotatoimet Suomen osalta ohi.
Pälkäneen ja Luopioisten sotaveteraanit ja lotat kokoontuivat lauantaina yhteiseen
juhlanviettoon Luopioisten seurakuntakeskukseen. Juhlatunnelma oli kaunis ja valoisa mutta hiljainen. Kovin moni veteraani ei jaksa enää
osallistua juhliin, ja se näkyy väistämättä tilaisuuksissa.
Kun pälkäneläiset tulevat sisään ja kättelevät luopioislaisia veteraaniveljiään, ei synny enää äänekästä puheenporinaa, vaan harvoja mutta sydämellisiä kohtaamisia:
– Sinä jaksoit tulla, miten voit, miten menee?
Janne Vesto pohtikin tervetulopuheessaan, pitäisikö veteraanijuhlan rinnalle ottaa muita tapoja muistaa veteraaneja.
– Kun veteraanien kunto heikkenee, päivän vietto saa uudenlaisen luonteen. Siihen sopisi esimerkiksi, että tervehditään veteraaneja käymällä heidän luonaan laitoksissa, Vesto arveli.
Kulttuurituottaja Marketta Vaismaan suunnittelema ohjelma oli kaunis ja sukupolvia yhdistävä. Pianonsoittoa juhlassa esitti nuori Akusti Naulapää, runonlausuntaa eläkeläinen Helinä Löfroos ja laulua luopioislainen Soilat-lauluryhmä.
Yksi niistä, joita ei miehitetty
Juhlapuhujana oli pastori, everstiluutnantti evp. Hannu Uusmies. Hän muistutti, että toisessa maailmansodassa Suomi oli yksi kolmesta Euroopan sotaakäyvistä maista, joita ei miehitetty. Toiset olivat Iso-Britannia ja Neuvostoliitto, joten Suomi pääsi kovaan sarjaan huolimatta kaikista menetyksistä, katkerista rauhanehdoista, alueluovutuksista ja -vuokrauksista sekä raskaista sotakorvauksista.
– Kyllä me nyt tiedämme, että vastarinta kannatti, vaikka pitkään puhuttiin hävityistä sodista, Uusmies totesi.
Hän muistutti, että Suomen sotavarustus ei ollut talvisodan alkaessa kovinkaan vankka eikä uudenaikainen, mutta metsistä paljon elantoa saavat suomalaiset olivat tottuneet työskentelemään maasto-olosuhteissa kovina talvina. Heillä oli välttämättömimmät taidot ja tarvikkeet sotilaiden majoittamiseen sekä ne liikkumisvälineet, joilla lumisissa ja tiettömissä metsissä selvisi: sukset ja suomenhevoset.
– Ilman uskomatonta sisua, taitoa ja taistelutahtoa näistä sodista ei olisi selvitty, mutta talvisodan ihme ei olisi ollut mahdollinen myöskään ilman naisten osuutta ja kotirintamaa, Uusmies sanoi.
Mihin suomalainen sisu riittää?
Hannu Uusmies kysyi puheessaan, missä suomalainen sisu on nyt, kun yhteiskunta on veteraanien perinnöllä rakennettu yhdeksi Euroopan parhaista ja turvallisimmista. Jaksammeko taistella henkisten arvojen puolesta samalla sisukkuudella kuin aineellisen hyvinvoinnin?
Hän peräänkuulutti henkistä ja moraalista ryhtiä, jotta tulevat sukupolvet eivät jäisi heikomman henkisen perinnön varaan, kuin mihin nykyiset ovat voineet turvata.
– Voidaan tehdä ajatusleikki: mitä jos kaikkensa uhrannut sotasankari katsoisi maailmaan nyt. Ihmettelisikö hän esimerkiksi, miksi lepopäivää ei pyhitetä tai miksi avioliitot ovat rikkinäisiä. Tai miksi näyttää siltä, että nuorilla on terävä nuppi veltossa varressa. Ihmettelisikö hän, millainen arvomaailma nykyään vallitsee. Kysyisikö, tämänkö puolesta taistelimme? Uusmies pohti.
Eeva Uusitalolle kunniamerkki
Ennen veteraanijuhlan varsinaisen juhlan alkua luopioislaiselle Eeva Uusitalolle myönnettiin Pirkanmaan Sotaveteraanipiirin kultainen ansiomerkki.
Ansiomerkin luovutti kunnanvaltuutettu, kapteeni evp. Timo Ailio.
Maanpuolustustyö on kuulunut Eeva Uusitalon elämään lapsuudesta asti.
– Kun talvisota syttyi, lapsuudenkodissani Lopella majoitettiin kertausharjoituksiin osallistuvia. Äitini toimi silloin harjoitusten muonituspäällikkönä, ja me lapset autoimme vuoteiden sijaamisessa ja teimme kaikkea mitä osasimme, hän muisteli.
Sodan ajan hän oli pikkulottana, ja sitten kun sotien jälkeen kiellettyjen maanpuolustusjärjestöjen työ voitiin taas nostaa arvoisellaan tavalla päivänvaloon, hän jatkoi työtään entisten lottien hyväksi.
– Autoin lottamerkkien hankkimisessa, jotta mahdollisimman monet siinä työssä mukana ollessaan saisivat tunnuksen. Luulen, että tämä nyt saamani huomionosoitus tuli paljolti siitä syystä, Eeva Uusitalo kertoi.
