Etukäteen diakonissa Virpi Aaltonen on arvellut, että kovin paljon pälkäneläisiä ei ole tulossa kappeliseurakunnan kanssa yhteisille Olopäiville Luopioisiin. Samana päivänä eläkeikäisille on paljon muita menoja ja tapahtumia, joten täytyy valita useasta vaihtoehdosta.
Kevään viimeinen Olopäivä pidetään torstaina eikä Pälkäneellä totuttuun tapaan keskiviikkona, sekin vaikuttaa, sillä eläkeläiset ovat aktiivista väkeä ja heidän kalenterinsa ovat täynnä.
Mutta Luopioisten linjan auto täyttyykin nopeasti. Harmaankoleassa kevätaamussa pysäkeiltä nousee yhä lisää väkeä, joiden kaikkien tunnussana kuljettajalle on Olopäivä.
– Totta kai pitää tulla vastavierailulle, kun luopioislaiset olivat meillä käymässä syksyllä, perustelevat pälkäneläiset.
Luopioisten seurakuntasali tulee lähes täyteen kahden seurakunnan olopäiväläisistä.
Silti Virpi Aaltonen ja Luopioisten kappeliseurakunnan diakoni Päivi Giren sanovat, että enemmänkin väkeä mahtuisi mukaan. Kerran kuukaudessa järjestettävä Olopäivä on tarkoitettu eläkeläisille, ja siihen osallistuu tavallisesti muutama kymmenen henkeä.
Luopioisissa ja Pälkäneellä järjestetään omat Olopäivät, mutta vierailupäivää suuntaan ja toiseen vietetään syksyin keväin. Elokuussa toiminta aloitetaan yhteisellä leiripäivällä Seitsyessä. Olopäiviltä järjestetään myös retkiä – tänä keväänä suunnistetaan koko päivän reissulle Porvooseen.
Pienissä kirkonmenoissa
Olopäivä on seurakunnan lähinnä eläkeläisille tarjoamaa virkistystoimintaa. Neljään tuntiin mahtuu hartaushetkiä, monenlaista ohjelmaa, ruokailu ja kahvi. Päivi Giren kertoo, että olopäivien ohjelmassa voi olla esimerkiksi askartelua, jumppaa, yhteislaulua ja osallistujien omaa ohjelmaa. Kahvituokion kruunaavat odotetut arpajaiset.
Olopäivään voi osallistua, vaikka liikuntakyky olisi heikentynyt, sillä tilat ovat helppopääsyisiä ja avustajia riittää tarvittaessa. Nimen mukaisesti Olopäivillä voi vain olla, katsella ja viihtyä. Tavoitteena on, että tunnelma on leppoisa ja yhteistä aikaa jää paljon.
Alkuhartaus on kuin pienet kirkonmenot vuorotervehdyksineen, synnintunnustuksineen ja rukouksineen. Pastori Heikki Repo puhuu hyvän paimenen sunnuntaista. Aluksi ja lopuksi lauletaan virsi.
– Hengellinen ohjelma on erityisen tärkeä. Monet vanhukset, jotka eivät pääse tai eivät jaksa lähteä kirkkoon niin usein kuin tahtoisivat, jaksavat osallistua olopäivään, Päivi Giren kertoo.
Joku on todennut, että olopäivät ovat minun kirkkoni.
Kuvamatkalle Kaakkois-Aasiaan
Aamupäivän ohjelmaan kuuluu vieraileva puhuja. Tällä kertaa teemana on juuri päättymässä oleva kirkon Yhteisvastuukeräys.
Kirkon ulkomaanapu järjestää joka vuosi yhteisvastuukeräyksen yhteyshenkilöille matkan seuraavan vuoden ulkomaiseen avustuskohteeseen. Viime syksynä joukko suomalaisia kirkon työntekijöitä vieraili Kambodžassa, heidän joukossaan diakonissa Tarja Vilkman Lahdessa.
Matkansa jälkeen hän on kiertänyt seurakunnissa kertomassa matkastaan kauniissa kaakkoisaasialaisessa maassa hirvittävän kohtalon kokeneen ja yhä varsin epätasa-arvoisissa oloissa elävän kansan parissa.
Kokonainen tunti kuluu nopeasti mukaansa tempaavan tarinan ja diakuvien parissa. Yleisöllä on esityksen jälkeen Tarja Vilkmanille paljon kysymyksiä alkaen siitä, tekeekö Suomen kirkko Kambodžassa lähetystyötä ja päättyen siihen, pääsevätkö kaulaa myöten ojissa viihtyvät vesipuhvelit itse ylös syvästä vedestä.
Aihe on kuulijoille läheinen, sillä monet olopäivillä olijat ovat itse yhteisvastuukerääjiä, ja matkakertomus tuo seurakuntasaliin palan elävää Kambodžaa. Ruoka-aika tulee eteen huomaamatta.
Yhdessäolo on parasta
Olopäivillä syödään hyvin, ja seisovat pöydät on kauniisti katettu. Kevään viimeisellä kerralla on tarjolla uunilohta, perunoita, vihanneksia ja monenlaista tuoretta leipää. Yhteinen herkuttelu on yksi päivän kohokohdista.
Ruokailun järjestävät seurakunnan vapaaehtoiset, alle kymmenen naisen ryhmä, joka on myös tarjoilemassa ja auttamassa tarvittaessa ruokaa pöytää.
Kuuden euron ruokamaksu sisältää kahvin ja yhden arvan. Lisää arpoja saa eurolla kappale.
Ateria on tärkeä seurustelutuokio.
– Yhdessäolo ja seurustelu on täällä parasta ohjelmaa, onkkaalalainen Aino Mattila todistaa.
Hän kertoo tulevansa Olopäiville aina kun vain pääsee. Vaikka pitäisi jättää jotain muuta mieluisaa väliinkin.
– Täällä tapaa aina tuttuja, ei sitä muuten kaikkia niin näekään, naiset pohtivat ruokapöydän ääressä.
