Luopioisten Taidekesä käynnistyi musiikin osalta jo toukokuun puolella. Toista kertaa järjestetyn Kukkia soi -etnomusiikkifestivaalin keskushahmona toimi tällä kertaa Kusti Vuorinen. Kuhmalahtelainen multi-instrumentalisti toi Mikkolan Navetalle kaksi erilaista kokoonpanoa. Perjantai-iltana Rakka-orkesteri mursi ennakkoluuloja jazzia kohtaan letkeällä maailmanmusiikillaan, jolla ei ole selkeää kotimaata.
Lauantain päiväkonsertissa esiintynyt Faarao Pirttikangas esitteli itsensä savolais-hämäläiseksi kokoonpanoksi, mutta sen juuret ovat vahvasti bluesin syntysijoilla, vajaan sadan vuoden takaisessa Amerikassa.
Vakuuttava ja vaikuttava keulahahmo Pekka Pirttikangas julisti vinksahtaneita tarinoita ja karuja kohtaloita juopon körttisaarnaajan olemuksella. Konsta Eskelisen viulu, Inari Ruonamaan puhaltimet ja Kusti Vuorisen kassistaan kaivamat lyömä- ja puhallinsoittimet värittivät kokonaisuuden kiehtovaksi keitokseksi.
Myöhempien aikojen Tuomari Nurmio ei antanut erikoisen esiintymisajan ja -paikan häiritä. Mikkolan Navetan loisteputkien alla ja luentosalin penkkien äärellä ei päästy nauttimaan varsinaisesta klubitunnelmasta. Puoliakustinen bändi soi kuitenkin ankeassa tilassa täyteläisesti ja sävykkäästi.
Etnomusiikki kuvaa oikeastaan aika hyvin Faarao Pirttikankaan tuotantoa. Siinä on läsnä jopa itämaista mystiikkaa samalla tavalla kuin Tuomari Nurmion 1980-luvun taitteen klassikkoalbumeilla. Bändin soitossa on myös samaa nyrjähtänyttä kolkkoutta kuin Suomi-Finland aikakauden Sielun Veljissä.
Faaraon tuore Kaatopaikan kuningas -albumi keräsi kiitosta ja kehuja kriitikoilta, vaikka teknisesti se kuulostaa kännykällä äänitetyltä demolta. Kuhmalahden työväentalolla äänitetty esikoinen on paljon hienompi näyte bändin osaamisesta. Mutta elävänä bändi on kuitenkin kaikkein parhaimmillaan.
