Kuivuneita lehtiä ränsistyneen ikkunaruudun takana, jäähileitä ruoikossa ja risuja lumessa.
Muutama sana ei pysty kuvaamaan muotoja, värejä ja rytmejä, joita edellä mainitut kuvausaiheet sisältävät. Taina Sahlanderin valokuvien sommitelmat ja kuvakulmat estetisoivat arkiset näkymät ”kuralammikon kauneudeksi”.
– Asuin lapsuuteni maatalossa keskellä metsää. Minulla oli neljä isoveljeä, ja koska ikäero heihin oli varsin suuri, totuin leikkimään paljon yksin. Jäin varmasti jo silloin tuijottamaan keskittyneesti luonnon yksityiskohtia, Sahlander taustoittaa lähtökohtiaan.
Lapsena tyttö piirsi innokkaasti, mutta tajunnan räjäytti musiikki. Sormet tapailivat ensimmäisen kerran pianon koskettimia kolmivuotiaana, ja ”hurahdus” musiikkiin johti musiikin yliopisto-opintoihin.
Kouluvuodet näivettivät kiinnostuksen piirtämiseen, ja valokuvaus hiipi elämään aikuisiällä. Sahlander seurasi kiinnostuneena miehensä kuvausharrastusta, mutta tyytyi itse räpsimään yksinkertaisella pokkarilla. Silta visuaaliseen ilmaisuun syntyi musiikin välityksellä, kun Sahlander ryhtyi kirjoittamaan vuonna 2005 blogia musiikista ja kulttuuritapahtumista.
– Liitin blogiini myös valokuvia. Yhtäkkiä ventovieraat alkoivat kommentoida valokuviani niiden koskettavuudesta tai tarinallisuudesta. Siitä tuli tosi ihana olo! Syntyi ajatus, että ehkä minulla onkin taipumuksia visuaaliseen ilmaisuun.
Kannustava palaute, ja miehen valokuvauskaluston tuottama alemmuuskompleksi johti ensimmäisen ja nykyisen järjestelmäkameran hankkimiseen viisi vuotta sitten.
Näyttelyn nimi löytyi nuoteista
Näyttelyn nimi Mykkä kosketus sai sekin alkunsa musiikista. Teksti oli kirjoitettu kaunokirjoituksella vanhan kellastuneen nuottivihon alalaitaan. Tätä vihkoa Sahlander kuvasi makro-objektiivilla, joka on tarkoitettu tarkkaan yksityiskohtien kuvaamiseen.
– Kuvat vaativat keskittymistä, sekä ottajansa että katsojansa pysähtymistä. Valokuvissa on se hienous, että niitä ei tarvitse – enkä haluakaan – sanallistaa. Teos koskettaa äänettömästi, jos on koskettaakseen, Sahlander perustelee näyttelyn nimeä.
Sahlander haki valokuvauskoulutukseen syksyllä 2010. Hän lähti hakemaan lisää innostusta, mutta toisin kävi. Ystävät huomasivat, että naisen kädenjälki alkoi kadota kuvista.
– En ole tekniikkauskovainen kuvaaja, vaan toimin hyvin vaistonvaraisesti. Joka viikonloppu palasin kurssilta entistä pahemmalla tuulella. Lopulta tein kipeän päätöksen jättää koulutuksen kesken. Ehkä koulu ja vakava suhtautuminen ei ole minun juttuni tällä saralla, Sahlander tuumaa.
Täydellistä itsekritiikkiä
Onneksi rentous ja oma tyyli palautuivat muutamassa viikossa. Aviomies ja kurssilta saadut uudet tuttavuudet taivuttelivat Sahlanderia koostamaan oman näyttelyn.
– Täydellisyyden tavoittelijan hurja itsekritiikki vastusti, mutta kannustus ja neljänkympin kriisi vauhdittivat päätöstä. Innostus varmasti kääntyy ripustusvaiheen epäuskoksi, mutta onneksi sen tietää, Sahlander ennakoi.
Kangasalan kunnan kulttuurijohtajana työskentelevä harrastajakuvaaja päätyi Mikkolan Navetalle, paitsi tuttavansa Outi Nummen houkuttelemana, myös siviiliammatin pakottamana.
– Koska tehtäväni on järjestää näyttelymahdollisuuksia harrastajille ja taiteilijoille, olisi kiusallista kilpailla tiloista omalla työmaalla. Kynnys oli astetta helpompi naapurikunnassa normaalin hakumenettelyn kautta, Sahlander tähdentää virkamiehen roolia.
Valokuvaus vaatii täydellistä keskittymistä, kärsivällisyyttä ja hyvää reaktionopeutta. Harrastus toimii hyvänä henkireikänä arjen kiireistä. Tosin Sahlanderin piti jo vähän rajoittaa kuvaamistaan.
– Aloitin juoksemisen, jotta luonnossa tulisi liikuttua muutenkin kuin kameran kanssa. Yhdessä vaiheessa tuntui, ettei voi viedä roskapussiakaan ilman kameraa, Sahlander naurahtaa.
