Olavi Sallinen ja Leila Suutarinen ovat viimeisen päälle autoihmisiä. Automuseossa työskentelee myös Leilan tytär Pauliina, joka edustaa jo suvun neljättä polvea yritys- ja automaailmassa.
10 000 vuotta sitten sulava jää jätti jälkeensä soraa ja hiekkaa. Muistona jääkaudesta Längelmäveden ja Roineen välissä makaa kaunis Vehoniemenharju Keisarinharjun jatkeena, Kaivannon kanavan erottamana. Harjulta avautuvat järvimaisemat kiehtovat ja Vehoniemeen pystytetään ensimmäisen näkötorni vuonna 1892.
Vuonna 1927 samoille sijoille noin kuudenkymmenen metrin korkeudelle vedenpinnasta nousee uusi torni. Seuraavana vuonna kylkeensä rakennetaan kesäravintola. Vehoniemen Matkailumajan takana on Vehoniemenharju Osakeyhtiö, eli joukko innokkaita matkailun kehittäjiä Kangasalta ja Tampereelta. Pian paikalle valmistuu myös kaksikerroksinen hotellirakennus ravintolatoimintaa vauhdittamaan.
Muutamaa vuotta aiemmin muuan kerimäkeläisnuorukainen matkaa hevoskyydillä autokouluun. Yritteliäs Toivo Sallinen hankkii lainarahalla ensimmäisen kuorma-autonsa jo vuonna 1928. Karjalassa Kivennavalla hän ryhtyy kuskaamaan Ahjärven sahan puutavaraa.
Autoilu ja matkailu heräävät
1930-luvulla Vehoniemenharju elää kulta-aikaansa. Se on suosittu matkailukohde, jota nouseva automatkailu ruokkii. Autoliiton edeltäjä, Autoklubi, järjestää Vehoniemelle niin sanottuja Etappiajoja, joihin osallistuu ajoneuvoja erityisesti Etelä-Suomesta.
Juuri ennen sotaa vuonna 1938 Matkailumaja vaihtaa omistajaa, ja Suomen Matkailuyhdistys ry jatkaa ravintola- ja majoituspalveluita.
Kolmekymmentäluvun alku on hienoa aikaa myös Toivo Salliselle. Mies perustaa perheen Ainonsa kanssa ja saa pojan, Olavin, vuonna 1932. Kuljetusalalla on tiukkaa, mutta sisukkaasti Sallinen laajentaa kalustoa.
Syksyllä 1939 Toivo Sallinen komennetaan ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Muutamaa kuukautta myöhemmin sota paiskaa perheen Kerimäelle ja Toivon Turkuun. Isänmaa ottaa Sallisen siihen mennessä hankkimat kuorma-autot käyttöönsä. Ja tietäähän sen, tavara ei lainassa parane.
Välirauhan aikana autot paikattiin ajokuntoon. Mies ja autot kärvistelevät pulan kourissa kuten muutkin: bensa on kortilla ja ajot lupien takana. Monet autoilijat laittavat häkäpöntön, mitä Toivo lykkää viimeiseen asti.
Pohjois-Suomessa kuitenkin piisaa kuljetuksia ja polttoainetta. Ainoa turvallinen reitti Suomesta ja Ruotsista valtamerille kulkee Petsamon kautta Jäämerelle, koska saksalaiset ovat miinoittaneet Tanskan salmet. Turhautunut kuski kuorma-autoineen lähtee Rovaniemelle, ja perhekin seuraa perästä. Rahtirevohkaa riittää kesään 1941 saakka. Sitten sota taas ottaa sekä autot että miehen. Lopulta Aino ja Olavi päätyvät evakkoon Karjalasta. Sija löytyy tuttavien luota Suinulasta vuonna 1944. Tärskyjä osuu sekä kalustoon että Toivoon, mutta henkikulta sentään säilyy.
Kukoistusta ja kurjuutta
Sodan päätyttyä mies kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Ei tästä tule hittiäkään tästä elämästä, kyllä nyt on jostakin saatava jonkinlaista liikehommaan käyntiin ja elämä raiteilleen. Monta vuotta on mennyt ihan lekkeripeliksi. Nyt on päästävä tienaamaan!”
Mies laittaa autonromut ajokuntoon, ostaa tontin, rakentaa talon ja tallin Kangasalan Pikonkankaalle. Olavi-poika kasvaa automaailmaan kuten isänsäkin, ja nuorukainen auttaa isäänsä raskaissa ajohommissa, vaikka kortti saa vielä odottaa.
Vuonna 1958 Olavi hankkii ensimmäisen veteraaniautonsa vuoden 1924 Rugbyn, mitä Toivo-isä pitää aluksi hullutuksena, mutta lähtee lopulta auto-ostoksille mukaan. Perheen keräilyharrastus alkaa.
Vehoniemessä kultaiset vuodet jäävät sodan toiselle puolelle. Yritystoiminta osoittautuu kannattamattomaksi. Niinpä Matkailuyhdistys vuokraa rapistuvia rakennuksia eteenpäin, ja yrittäjät vaihtuvat moneen kertaan. Lopulta yhdistys luopuu paikasta kokonaan 1970-luvulla. Vehoniemen huonokuntoiset kiinteistöt ovat joko käyttö- tai majoituskiellossa, menestystä ei synny.
Isä ja poika Sallinen sen sijaan eivät vauhtia hiljennä. Kuljetusalan yritys kasvaa, ja uusia tiloja rakennetaan. Sallisten liikeyritykset ovat parhaassa iskussa 1960- ja 1970-luvulla.
Miehet ovat mukana perustamassa sekä paikallisia että valtakunnallisia auto- ja kuljetusalan järjestöjä. 1970-luvulla Sallisilla on huomattava ryväs maansiirto-, kuljetus-, auto- ja korjaamoalan yrityksiä.
Aika vaihtaa suuntaa
Toimitusjohtajana ahkeroiva Olavi ei tunne stressiä, mutta terveys rakoilee. Lääkäri kehottaa hellittämään, muuten tauti pahenee. Yritysjärjestelyt alkavat, ja osia kaupataan. Mielessä väikkyy ajatus automuseosta, onhan Olavi Sallisen ja hänen vaimonsa Lilja Sallisen kokoelmiin on kertynyt huomattava määrä erilaisia ajoneuvoja. Myös tytär Leila Suutarinen on tiukasti mukana suvun yritys- ja keräilytoiminnassa. Yhdessä päätetään myydä loputkin yritykset ja perustaa automuseo.
Aikalaiset pitävät ajatusta vähintäänkin erikoisena, mutta tiloja ryhdyttiin etsimään koko perheen voimin. Olavi ei halua aarteitaan minnekään navetan perille, vaan autoille haluttiin arvoisensa tilat, jossa myös yleisö viihtyy.
Kun Vehoniemen alue on tulossa huutokauppaan, ilmaisivat Salliset ostoaikeensa, ja huutokauppa perutaan. Vehoniemen Matkailumajan ja hotellin toiminta päättyi Vehoniemenharjulla lopullisesti vuonna 1981, rakennukset puretaan. Vehoniemen automuseon uudet tilat valmistuvat 1982. Vappuna 1983 vietetään virallisia avajaisia. Museoemäntänä häärii Leila Suutarinen.
Viimeisimmät kommentit