Kaksi Vehkajärven kesätapahtumien suurkuluttajaa löytyy Tampereen Linnainmaalta. Samassa naapurustossa asuvilla Leena Mäkisellä ja Mervi Murtosella ei juuri ole talvisaikaan havaintoja toisistaan, mutta kesän koittaessa Vehkajärven kesäasukkaat törmäävät toisiinsa tämän tästä.
– Meidän Meri kutsuu sinua tikkupullanaiseksi, Murtonen naurahtaa tyttärensä Mäkiselle antamaa nimitystä.
Osuva nimitys, sillä Mäkisen juhannusperinteisiin kuuluu tuoda tikkupullataikina Vehkajärven juhannuskokolle, mikä ei ole jäänyt lapsilta huomaamatta. Mäkisen mies, jolla on sukujuuria Vehkajärvellä, on taas huolehtinut juhannuskokosta useampana kesänä.
– Joo, kokkomestari sytyttää aina myös pienen kynsinuotion pullanpaistajia varten, Mäkinen kertoo.
Murtonen muistaa mökkeilyt ja sukuloinnit Mattilankylällä jo lapsuudesta 1970-luvulta. Murrosiän ja aikuistumisen jälkeen kesäasumiseen on tullut toisenlaista syvyyttä. Mökillä viihtyy yhä pidempiä jaksoja. Myös tapahtumatarjonta tuntuu lisääntyneen.
– On mukava tavata ihmisiä, kun lapsetkaan eivät vaadi enää koko ajan huomiota. Kai se on sitä keski-ikäistymistä, Murtonen hymähtää.
– Ihailen sitä innostusta, mikä näkyy esimerkiksi Mattilan Jormasta, Hannusta ja Pirkosta sekä muista kyläläisistä. On kiva mennä kun joku järjestää! Mäkinen huudahtaa.
Sisäpiirissäkin on tilaa
Ja kyllä joku aina järjestääkin, pienellä kylällä. On juhannusjuhlat, kesäteatteria, Korvissa soi , lentopalloa ja montaa muuta isompaa ja pienempää tapahtumaa. Heinäkuisissa Mansikkajuhlissa kävijä voi valita teatterin, urheilun tai tanssien väliltä, innokkaimmat osallistuvat kaikkiin. Kun Murtonen yrittää kuvata kylän kesätapahtumia, hän joutuu hakemaan oikeaa ilmaisua.
– Kaikki lähtee järjestäjien vilpittömästä riemusta tehdä asioita. Jokin omaperäinen vehkajärvinen vivahdus näissä kaikissa on mukana, Murtonen pohtii.
Leena Mäkisen mielestä asioita vain tapahtuu.
– Minua liikuttaa joka kesä, kun naapurin Timo soittaa meille viulua tervetuliaisiksi, Mäkinen nieleskelee pelkästä muistosta.
Mäkisen mukaan virallisia kutsuja ei esitetä, eikä ilmoitteluun juurikaan törmää. Kun joku kysyy mukaan, niin samassa osallistuminen on jo luvattu. Toisaalta mökilläkin saa ihan vapaasti möllöttää, jos ei huvita lähteä, tai saunoo mieluummin vieraidensa kanssa.
Tutut kasvot ja pieni sisäänpäin lämpiävyys kuuluu Murtosen mukaan kyläelämään, mutta myös Mäkisen kuvaama myönteinen ennakoimattomuus.
– Aina sinne voi tulla uusia ihmisiäkin mukaan, Murtonen huomauttaa.
– Joo, joo, voi tietysti! Sitten tietysti kysytään jälkikäteen, että ketä ne oli, jos asia ei heti selviä, Mäkinen nauraa.
Heinäkuorossa tutustuu
Yksi kohtaamispaikka miellyttää erityisesti molempia. Jos Kuohijoella on Suomen nopein kesäteatteri, lienee Vehkajärvellä Suomen nopein kuoro, nimittäin Heinäkuoro. Sekalainen seurakunta työstää Kaisa ja Ari Pärnäsen johdolla konsertin Vehkajärven Korvissa Soi -tapahtumaan.
Oikeastaan monen vuosikymmenen kesäasukkaatkin tutustuivat toisiinsa paremmin vasta Heinäkuorossa. Murtonen lähti koululauluillan innostamana jo ensimmäisellä kierroksella mukaan, vaikka edelliset kuorolaulut oli laulettu kouluikäisenä. Heinäkuoroilu innosti liittymään myös talvikuoroon.
Kymmenen vuotta tamperelaisessa Picantus -kuorossa laulaneella Mäkisellä livahti harmillisesti ensimmäinen kesä sivu suun, mutta viime kesänä mukaan pääsi vielä sujuvasti.
– Sopraanolle useimmat stemmat ovat tuttuja, lähinnä vain miettii, miten sinne yläsäveliin pääsee! Muilla äänialoilla on vaikeampaa, jos laulut eivät ole ennestään tuttuja nimenomaan kuorosta, Mäkinen tietää.
Tunnelma on leppoisa, vaikka musiikin ammattilaisina Pärnäset kuulemma laittavat laulajat jämäkästi töihin, mikä sopii kyllä molemmille laulunaisille.
– Onhan se aivan ainutlaatuinen tuotanto, joka vaatii heittäytymistä. Viidet-kuudet harjoitukset, ja sitten esiinnytäänkin jo julkisesti. Sitten se on ohi. Kun konsertti onnistuu, voi vain todeta, vitsi me ollaan hyviä, Murtonen kuvaa elämystä.
Uusia ystäviä ja tuttavuuksia syntyy yhdessä harjoitellessa, joskus lähempää kuin uskoisikaan.
