Uutiset taloudesta ja politiikasta kertovat karua tarinaa. Rahat eivät riitä, valtion ja kuntien velkataakka kasvaa vauhdilla, vienti ei vedä, rahavirrat maasta ulos ovat sisään tulevia suuremmat, työttömyys kasvaa, hyvinvointivaltion sokkeli rapautuu. Luetteloa voi itse kukin jatkaa omasta näkökulmastaan. Suomi Oy:llä on muutosten aika, uusia ovia on riittävästi, mutta näyttää siltä, että niitä yritetään avata saranapuolelta. Näköharhaako ovimiehillä?
Luopioisten tori on herännyt kesään. Tunnelma torilla on välitön ja rauhallinen. Pieniä keskusteluryhmiä muodostuu, ja tarina lentää, kauppaakin käydään. Kun kylän palvelut ovat kunnossa, pohdinta keskittyy epäilyihin siitä, että huomenna asiat ovat varmasti huonommin. Kun pintaa raapaisee, syyllisiäkin löytyy. Paikallinen asiantuntemus torilla nimeää huonon suunnan navigaattoreiksi pääministeri Kataisen lisäksi huimia optioita nostaneet ja nostavat yritysjohtajat, jotka suruttomasti irtisanovat työläisiä, joiden selkänahasta isot voitot on revitty.
Tällä pelkistetyllä analyysillä syyllisistä on toki arvonsa, mutta ehkä se ei ole koko totuus. On toki totta, että kaikki työnantajat eivät arvosta työntekijöitään, mutta vastaavasti löytyy työntekijöitä, joille työ ja työnantaja ovat vain välttämätön paha. Lienee johdonmukaista, että sopeuttamistilanteessa työt loppuvat ensin näiltä henkilöiltä.
Pälkäne ja vanha Luopioinen sen osana joutuvat sopeutumaan globaaliin markkinatalouteen, jonka sääntöihin ne eivät voi vaikuttaa. Sopeutumisohjeetkin tulevat muualta, sellaista demokratia on.
Kansalaisten hyvinvoinnin ja menestyksen takuumiehenä on työllistävä yritystoiminta, ja siinä päämoottoreina vientiä harjoittavat teollisuus- ja palveluyritykset ja niiden alihankkijat, myös tuontia korvaava kotimainen teollisuus. Hyvällä menolla syntyy yhteistä hyvää. Yrityksille kykyä ylläpitää kilpailukykyään, sen omistajille osuus tuloksesta, työntekijöille palkkatuloja, yhteiskunnalle verotuloja ja elintilaa erilaisten palveluiden tuottajille. Yleinen harhakuva on, että yritysten tavoitteena on kansalaisten työllistäminen tai irtisanominen. Työntekijä on tuotannontekijä, jonka asema elää yrityksen kilpailukyvyn ja talouden mukaan. Jokaisen yrityksen tavoitteena on tuottaa voittoa, ja näin varmistaa olemassaolonsa. Aina se ei onnistu, tuloksena voi olla näivettyminen tai konkurssi.
Tässä murheellisten laulujen maassa moni asia on paremmin, kuin yleisesti luullaan, mutta syyttely, revittely, valtapyrkimykset ja oman edun ajaminen yhteisen edun edelle sekoittavat pakan perusteellisesti. Sököringissä istuvat hallituspuolueet, oppositio, työmarkkinajärjestöt ja lukematon määrä erilaisia etujärjestöjä. Monilla tuntuu olevan nokittelu ja bluffipäätavoitteena. Kokokansan edut jäävät tässä kisassa taka-alalle.
Tasavallan hallitus on paalupaikalla. Sen asialistalla ovat muun muassa kuntarakenneasiat, Sote-uudistus, eläkejärjestelmän ajantasaistaminen, eurokriisi ja lukematon määrä muita välttämättömän toteutuksen listalla olevia asioita. Onneton hallituskoalitio ei tehtävässään onnistune. Sisäiset erimielisyydet, sektoriministerien sooloilu, hallituspuolueiden kansanedustajien irtiotot ja aina edessä olevat vaalit tuottavat vain kompromisseja. Väsyneen oloisen Jyrki Kataisen ja tiukkaa ”täti-energiaa” uhkuvan Jutta Urpilaisen tiimalasit ovat täyttymässä.
Onneksi Keskustan pellossa on oraalla pätevän tuntuinen Juha Sipilä, joka on jo nyt kohentanut puolueensa julkiskuvaa, ja kaiken lisäksi omaa motivoivan johtamistavan, näin luulen. Jos puolueen kiviniemet ja tiilikaiset pysyvät ruodussa, seuraavassa hallituksessa nähtäneen jälleen alkiolaisia ministereitä.
Vielä Luopioisten torille.
Kovin tuntuisi mukavalta, jos saisimme harmittomaan keskusteluumme hieman laajempaa näkökulmaa – ei pelkästään syyllisiä, vaikka niitäkin aina löytyy. Jos keskustelijan vankka mielipide on täyttänyt vaikkapa 30 vuotta, ajatus tuskin taipuu uuteen. Toisaalta koko keskustelukin torilla on pelkkää ajanvietettä.
Risto Helminen
