Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täälläi palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit, soikaa! Näin kirjoitti Immi Hellén hyvin tunnetussa runossaan
Paimenpoika-runossaan.
Laipan Pihtilammella metsäkirkossa koetaan jotakin samaa, mutta mennään hieman pidemmälle: metsäkirkossa on lankkupenkit ja koivunrungoista tehty alttari, risti kiinnitetään mäntyyn.
Metsäkirkko kuuluu luopioislaisten mutta myös muiden pälkäneläisten, lähiseudun asukkaiden ja kesäasukkaiden suosikkeihin. Metsäkirkko pidetään yleensä kerran, joskus kaksikin kertaa kesässä.
Sinne tulee kukin tavallaan: autolla pääsee lähelle, samoin metsäteitä on helppo pyöräillä. Erityisesti Haltian suunnasta lähdetään mieluusti vaeltamaan metsän läpi pitkin polkuja.
Paikalle tulee joka kesä useita kymmeniä sanankuulijoita.
– Ei metsäkirkkoa peruuteta eikä sinne olla menemättä huonon sään takia. Ihmiset osaavat varautua sateeseen, kertoo uskollinen metsäkirkkojen kävijä ja vapaaehtoistyöntekijä, aitoolainen Irma Jäppi.
Kesän aikana Laipassa järjestetään kaksi metsäkirkkoa. Ensimmäinen on sunnuntaina 7.7. Rajalan kämpällä ja jälkimmäinen keskiviikkona 17.7. Pihtilammella. Kämppäkirkossa saarnaa Seppo Rinne ja Pihtilammella kappalainen Janne Vesto.
Hiljaisuus luo pyhyyttä
Kirkonmenojen jälkeen juodaan metsän kirkkokahvit, nokipannukahvit nuotiolla.
– Olen ollut kahvittajana metsäkirkoissa kymmenisen vuotta. Se tuli niin kuin luonnostaan, koska olen muutenkin seurakunnan vapaaehtoistöissä, aitoolainen Irma Jäppi kertoo.
Hän ja Aulis Jaakkola järjestävät tavallisesti keskenään kaiken niin, että kun loppuvirsi on soinut, päästään pannu on nuotiolla kuumana. Valtava noenmusta pannu herättää kunnioitusta, eikä sitä kuka tahansa osaa käyttääkään.
– Pannukarkeasta tietysti keitetään kahvi, mutta kyllä se maku tulee tästä, Irma Jäppi nauraa ja näyttää jättiläispannua, jonka nostaminenkin vaatii käsivoimia.
Jäppi kertoo nauttivansa jo etukäteen, kahvitusta valmistelleessaan.
– Se ranta, jos sinne menee tyynellä, on niin hiljainen ja liikkumaton. Siellä on toisenlaista kuin missään muualla, hän kuvailee.
Jos Pihtilammen maastossa ei liiku sillä hetkellä muita, ei siellä kuulu yhtään ihmisen aiheuttamaa ääntä, se vain mitä luonto puhuu.
– Kirkossa tulee aina kirkon tunnelma. Katto vain on korkealla ja seinät leveällä, mutta muuten ollaan ihan niin kuin kirkossa, Irma Jäppi vakuuttaa.
Kirkkorakennuksissa on aina pyritty luomaa pyhyyden vaikutelma korkealla, avaralla tilalla ja ympäristön kauneudella. Pihtilammella luonto huolehtii samoista asioista, ihmisten tarvitsee vain hiljentyä ja ottaa vastaan.
Yhtenä kesänä syntyi jännittävä tilanne, kun taivaanrannalta nousi uhkaava välähtelevä pilvi. Ukkonen jyrisi loppuvirren aikana niin, että osa
kirkkoväestä lähti kiireesti kotimatkalle.
– Pelättiin jo, että tuleeko kirkkokahveista mitään. Mutta ei ukkonen Pihtilammen päälle noussutkaan. Ne saivat sateen niskaansa, jotka lähtivät, mutta metsäkirkko säästyi, Irma Jäppi kertoo.
