Hartauskirjoitus: ”Joka aamu on armo uus…”

Elämän rajallisuus on itsestään selvyys, ilman muuta, jokaiselle meistä. Vai onko? Vaikka saamme siitä muistutusta koko ikämme, se ei ole välttämättä sisäistynyt. Kohdallani on ollut juuri niin.

Sota-aikana syntyneenä ja sen jälkeisinä vuosina varttuneena muistan vanhempieni ja heidän keskustelukumppaneidensa puheissa monen nimen kohdalla mainitun, että asianomainen kaatui tietyssä taistelussa tai katosi. Tällaisia keskusteluja kuulin runsaasti. Lapsen mielestä se oli vakavaa, mutta ei koskettanut juuri oman elämän turvallisuutta.

Alle kouluikäisenä koin isänpuoleisen mummun ja vaarin hautajaiset. Ne olivat juhlat ja pidettiin meillä kotona. Sen jälkeen he olivat poissa lapsen maailmasta, ja puheissa sanottiin mummuvainaa ja vaarivainaa.

Nuorena aikuisena kotikylääni järkytti auto-onnettomuus, jossa kaksi nuorta miestä menetti henkensä. Muistan miten me tytöt, ikätoverit, seisoimme hämääntyneinä hautojen ääressä luonnosta poimitut päivänkakkarat ja kurjenkellot käsissämme laulaen ”Niin kuin muuttolintusen tie…”. Kesäkuussa tästä tuli kuluneeksi puoli vuosisataa. Vasta vuosien kuluttua elämän vaiheiden seuratessa toisiaan olen ymmärtänyt ajatella, että nuorena kuolleet ovat menettäessään elämänsä jääneet vaille kaikkea sitä, mitä aikuisuuteen ja vanhenevan ihmisen elämään voi kuulua niin ilossa kuin surussakin.

Vuosikymmenien kuluessa laaja sukulaisten joukko on harventunut, joten hautajaisia ja mustiin pukeutumista on riittänyt. Edellistä polvea isäni puolelta ei ole jäljellä ketään, äidin puolelta eno ja nuorin tädeistä ovat voimissaan, mutta iäkkäitä jo. Myös anoppini ja hänen sisaruksensa puolisoineen ovat edesmenneet.

Kaikki tuo koettu kaipaus on kasvattanut ymmärrystäni elämän rajallisuudesta, kaiken huippuna omien vanhempien kuolema. Olen ollut sikäli onnellinen, että sain pitää vanhempani kotona asuvina ja henkisissä voimissa korkeaan ikään. Isän, talvi- ja jatkosodan veteraanin, elämä päättyi tuiskuisena maaliskuun päivänä. Muistan miten seuraavana aamuna katselin auringon säteitä häikäisevän valkealla hangella ja ajattelin, että maailma jatkuu, vaikka isä on kuollut!

Äitikin kuoli maaliskuussa, toistakymmentä vuotta myöhemmin, Marianpäivänä. Miten monta kertaa vielä olisikaan tarvittu heidän tietojaan joidenkin menneiden asioiden varmistamiseksi.

 

Ydinperheessäni olemme nyt vanhinta, siis luonnonjärjestyksen mukaan väistyvää polvea.

Elämän koulussa on itselläni nyt meneillään vaihe, jossa usean ystävän, opiskelu- ja työtoverin saattojoukkoon liittyneenä olen saanut muistella yhteisiä armoitettuja aikoja ja kiittää niistä. Tätä kirjoittaessani ei ole viikkoakaan kulunut edellisestä. Se ilmenee tekstin sävyssäkin.

Koen vahvasti eläväni ”armon aikaa”, ja niinpä katselen ympärilleni kuin uusin silmin: vuodenaikojen vaihtelu, luonnon kauneus, kotiseutumme elämä ja mahdollisuus osallistua siihen ovat suurta rikkautta, monen henkilökohtaisen asian ohella.

Rohkaisuksi itselleni, lähimmilleni ja jokaiselle kanssakulkijalle olkoon aamuvirsi 547, joka alkaa sanoin

”Joka aamu on armo uus,

miksi huolta siis kantaa…”

 

Varpu Uotila

Kirkkovaltuutettu,

neuvoston varapuheenjohtaja

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?