Kun oman suvun lähihistoria alkaa kiinnostaa, yleensä näin käy vankassa keski-iässä, niin etsi käsiisi vielä elossa olevat suvun vanhimmat jäsenet. Näin ohjeistaa aloittelijoita ammatikseen sukuja tutkiva Markku Haapanen, jolle itselleen Aino-isotäti oli aikoinaan korvaamaton tietolähde.
– Sen ajan ihmiset tiesivät paljon omista juuristaan, tunsivat serkkujensakin elämänvaiheet. Tiesivät, milloin kuka lähti Amerikkaan ja kuka kauppamatkustajan mukaan.
– Nyt ihmiset eivät ole niin selvillä asioista. Sukututkimus paikkaa tietämättömyyttä, Haapanen selittää tuon harrastuksen suosiota.
Netin kautta tutkija pääsee käsiksi digitoituihin kirkonkirjoihin. Google tarjoaa jopa valmiita sukupuita.
– Kansallisarkisto ja SSHY, Suomen sukuhistoriallinen yhdistys, nämä kaksi yhdessä ovat tosi hyvä juttu, Markku Haapanen tietää.
– Tosin asiakirjojen skannausjälki voi olla sen verran huono, että on kuitenkin mentävä käymään arkistossa tai katsottava tietoja mikrofilmiltä.
Salapoliisin työtä
Pelkistetyt sukuluettelot henkilöiden syntymä-, avioitumis- ja kuolinvuositietoineen ovat Haapasen mukaan tylsää luettavaa. Vuosilukutietojen yhdisteleminen ja syy–seuraus -suhteiden etsiminen tuottavat tarinoita menneiden sukupolvien elämästä.
– Tarinat ovat sukututkimuksessa mielenkiintoisimpia, Haapanen vahvistaa.
Tarinoiden aineksia voivat antaa jopa vanhat puhelinluettelot, joista selviää, onko taloon ollut varaa hankkia kallis puhelinosake. Talon tuottavuudesta kertovat myös muiden muassa tilastot, joihin on listattuina viljelypinta-alat ja lypsylehmien määrät.
Kokeneelle tutkijalle jopa lasten syntymävuodet antavat muutakin kuin numerotietoa.
– Jos lapsia tuli kahden vuoden välein, he hyvin todennäköisesti selvisivät hengissä aikuisiksi vuoden kestäneen imetyksen ansiosta, Sahalahden vuosina 1721–1886 vaikuttaneisiin rusthollisukuihin perehtynyt Markku Haapanen huomauttaa.
Uusperheet yleisiä
Mitä on lähisuku? Mihin sukuun sijoitan itseni, kun linjoja avautuu melkein rajattomasti? Näihin perustavanlaatuisiin kysymyksiin törmää jokainen sukututkija.
Markku Haapasen tutkimana aikana melkein kaikki elivät uusperheissä. Kun talosta kuoli emäntä tai isäntä, töiden sujumisen takia hänen paikalleen etsittiin pian uusi. Leskenä eläminen oli verraten harvinaista.
– Jos lapsilla oli sama isä, heidät luokiteltiin täysveljiksi tai –sisariksi ja samalla täyteen perintöön osallisiksi.
Vaimon valintaan vaikutti ensisijaisesti se, millaisesta talosta tai torpasta hän oli. Tulevan puolison maine työntekijänä ja hänen varallisuutensa vaikuttivat myös. Vasta kolmanneksi tärkein asia oli hänen ulkonäkönsä.
– Nuorena avioituminen ei ollut harvinaista, yleensä 16 vuotta oli alaikäraja. Morsian saatettiin kuitenkin kihlata jopa 12-vuotiaana ja tehdä avioliittosopimus morsiamen ollessa vasta 3-vuotias.
Lapsettomuus harvinaista
Pidemmälle harrastuksessaan edennyt sukututkija kerää sivutuotteena tietoa ajan tavoista ja käytännöistä. Haapanen huomasi, että emännän kotipaikan sijainnilla oli merkitystä, kun taloon etsittiin sopivaa miniää.
– Jos Sahalahdelta naitettiin tytär Pohjois-Kangasalle, niin myös tämän talon seuraava miniä tuli Sahalahdelta, monesti vielä naapurikylästä.
Lapsettomat talot olivat harvinaisia. Häät pidettiin monesti vasta sitten, kun kihloissa oleva morsian tuli raskaaksi.
– Näin varmistettiin suvun jatkuminen. Jopa yli 40 prosenttia esikoisista syntyi alle 9 kuukauden kuluttua häistä, Haapanen kertoo laskettuaan avioitumisen ja ensimmäisen synnytyksen välisiä aikoja 1800-luvulla.
