Kop kop kop, rystyset koputtelevat lautaa. Soitinrakentaja Ville Mattila pyöräyttää käsiinsä toisen kappaleen samaa puulajia, ja ääni muuttuu. KOP KOP KOP. Maallikkokin tunnistaa, että sointi muuttuu.
– Eron kuulee. Tämä soi luonnostaan. Toinen puu kelpaa askarteluun tai menee polttopuuksi, Mattila huokaa lautakasan luona.
Kitaran valmistaminen lähtee liikkeelle raaka-aineiden valinnasta, tai tarkemmin ottaen siitä, millaisen soinnin soittaja haluaa. Mattila kuvaa esimerkiksi lepän sointia avoimeksi, vaahtera taas antaa tiukemman jazzkitaraan sopivan soundin. Joka puulla on oma luonteensa, eikä jokaisesta laudasta tai lankusta saa hyvää soitinpuuta. Soivuuden lisäksi puun täytyy olla oksatonta. Suorat syyt ehkäisevät vääntymistä ja keveys lisää soittomukavuutta. Puutavaraliikkeissä ei varsinaisesti rakasteta erikoispuuseppiä.
– Hain kerran amerikanleppää Lahdesta. Tultiin komeasti kuorma-autolla pihaan. Kävimme läpi kymmenen kuutiota puuta, joista hyväksyimme kolme lankkua kyytiin. Sellainen ottaa myyjiä päähän, Mattila toteaa.

Halpakitarakin herää eloon
Kangasalla asuva Mattila huoltaa ja korjaa kitaroita sekä bassoja Halla Custom Instruments -yrityksensä nimiin. Pajalla valmstuvat myös Hallan käsintehdyt mikrofonit. Kuten yrityksen nimikin kertoo, soitinrakentaja tekee soittimista ennen kaikkea käyttäjänsä kuuloisia. Myös rakenneratkaisut, esimerkiksi millä materiaaleilla ja tekniikalla kaulan liittää runkoon, vaikuttavat olennaisesti sointiin. ”Hyvin kehittynyttä rakenneperversiotaan” soitinrakentaja ruokkii seuraamalla alan virtauksia kirjallisuudesta ja netistä, kokeilujen lisäksi.
– Hyvä sähkökitara soi hyvin myös akustisesti, Ikaalisten käsi- ja taideteollisesta oppilaitoksesta valmistunut soitinrakentaja huomauttaa.
Massatuotetut halpakitarat eivät saa käsityöläiseltä armoa.
– Tehtaalla jossain Aasiassa soittimen työt ja materiaalit maksavat ehkä viisikymppiä. Mentaliteetti on, että kitara kasaan ja kauppaan. Ketjun loppupäässä hinta on jo 500 euroa. Näitäkin soittimia voi herättää eloon, uusimalla komponentteja tai lisäämällä soittomukavuutta pienillä korjauksilla, Mattila lupaa.
Mattilan mukaan ”Ei hitto, ton mä haluan!” purkautuu monen huulilta, kun ensimmäiset uudet soinnut helähtävät uudesta tai laitetusta soittimesta.

Analysointi ei vie nautintoa
Periaatteessa soitinrakentaja on puuseppä, joka tarvitsee myös pelimannitaitoja. Mattila soittaa neljässä erilaisessa bändissä bluesia, ”kevytmeteliä”, heavycovereita ja Trio Niskalaukauksen tuotantoa.
– Varsinaisesti olen bluesmiehiä. Suunnitteilla on viides bändi, jossa voisi soittaa vanhaa black metalia, oikein kunnon suttaamista, hymyveikko kertoo ja näppäilee v-mallista soittopeliään.
Mattilan soittokaverit kiusoittelevat miestä jatkuvasta soundihifistelystä, eli äänen analysoinnista ja parantelusta.
– Helposti miettii, miten ääntä ja sointia voisi muuttaa kulloiseenkin tarpeeseen sopivammaksi. Pystyn silti nauttimaan soittamisesta ja kuuntelusta liikaa erittelemättä.
Kun kuuntelee kitaramiehen intohimoista puhetta soinnista ja soittopeleistä, on erikoista, että hän päätyi alalle sattumalta, vaikka olikin häärinyt soittimien kanssa lapsesta asti.
– Näin koulutusmessuilla Ikaalisten pisteen ja innostuin, pyrin ja pääsin. Silloinkin ajattelin tätä lähinnä harrastuksena. Pikkuhiljaa kalustoa alkoi kerääntyä, ja verstaan myötä sana alkoi levitä ja sain asiakkaita, myös Kuohussa uimavalvojana työskentelevä mies kertoo.
Viidestä tekeillä olevasta kitarasta kaksi jää miehelle itselleen. Ensimmäinen on koulupoikahuumorilla mahdollisimman oksaisesta ja reikäisestä puusta kasattava ”oksacaster”, toinen taas viimeisen päälle loistokkaista materiaaleista rakennettava luksussoitin. Molemmissa Mattila tekee akustisia kokeiluja uusista ideoista.
– Tässä kehittyy varsin kallis maku, Mattila naurahtaa ja pohdiskelee tulevan arvosoittimen herkkuja.
