Eläkeliiton Sydänhämeen yhdistyksen kesämatka retkeiltiin Etelä-Viroon ja Latviaan. Retkikohteet poikkesivat totutuista Riikan ja Itämeren rantakohteista. Tällä kertaa suunnattiin Riikan jälkeen itään. Joskus jostakin matkailua koskevasta artikkelista mieleen jäänyt riimi piti tälläkin kertaa paikkansa; ”Jos matkasi kohde on Baltia. Mukaan ota paljon malttia”.
Viron rajan ylityksen jälkeen teiden kunto huononi oleellisesti. Lähestyttiin Riikaa alkoivat mittavat katutyöt. Kiertoteitä ei ollut opastettu ja kun katujen kulkusuunnat olivat muuttuneet, jopa oppaamme Aivo Luhaojakin oli neuvoton. Hotelli näkyi, mutta mistä sinne voi ajaa suurella bussilla. Lähes tunnin kestävän kiertelyn jälkeen vihdoin reitti ja majapaikka löytyivät.
Riikassa vietetyn yön jälkeen tutustuttiin Riikan vanhaan kaupunkiin. Sieltä opastetun kaupunkikierroksen jälkeen jatkettiin kohti seuraavaa kohdetta, joka oli kaupunki nimeltä Cecis. Matkalla Cecikseen oli kaksi tutustumiskohdetta. Ensimmäinen oli Turaidan linna Siguldassa. Linna sijaitsi upealla paikalla Gaujajoen rannalla. Linna on Kalparitarikunnan rakennuttama 1200-luvulta. Siguldan ympäristöä kutsutaan Latvian Sveitsiksi eikä syyttä. Maisemat olivat kauniit.
Bunkkerikaupunki ydinsodan varalle
Linna on monien alueella käytyjen sotien ja varsinkin neuvostoajan vallanpitäjien toimesta pahasti raunioitettu. Osa linnan torneja ja muureja on purettu teiden rakennuspohjaksi. Vielä nytkin raunioista voi päätellä, kuinka mahtava kokonaisuus linna ja sen lähialueet ovat olleet. Linnaa kunnostetaan Latvian valtion toimesta. Siellä nämä vanhat kulttuurikohteet on otettu valtion erityisohjelman piiriin. Kunnostamista riittää. Vanhoja linnoja ja kartanoita on Latviassa kuuleman mukaan kymmeniä, jos ei satoja.
Siguldasta matka jatkui kaupunkiin nimeltä Ligatne. Siellä tutustumiskohteena oli neuvostoaikainen bunkkerikaupunki, joka oli rakennettu mahdollisen ydinsodan varalle. Tähän bunkkerikokonaisuuteen voitiin majoittaa 250 henkeä. Bunkkerin päälle oli rakennettu Kuntoutuskeskus nimeltä ”Ligatne”. Kokonaisuus valmistui vuonna 1980.
Itse bunkkeri oli melkoinen kokemus. Pitkien käytävien varrella oli kymmeniä huoneita erilaisten toimintojen tekemiseen ja majoitukseen. Koko kompleksi oli täysin omavarainen ilmastoinnin, lämmön ja sähköntuotannon suhteen. Osassa kohteista valokuvaus oli kielletty. Syytä ei kerrottu, mutta kummasti vain siellä salamat välähtelivät. Kaikki on valmiina käyttöön, jopa vuodelta 1970 peräisin olevia lp-äänilevyjä myöden. Eväät riittivät bunkkerissa asuville neljän kuukauden kriisitilanteeseen.
Linnat korostavat identiteettiä
Päivän päätöskohde oli Cesic jonka keskustaa hallitsi myös vanha linna. Kaupunki oli perustettu linnan ympärille 1250-luvulla ja sekin Kalparitarikunnan toimesta. Täälläkin vanhoja rakennuksia on kunnostettu alkuperäiseen asuunsa. Osa linnaa oli jo käytössä museona ja kertoi paikan historiasta.
Kaupungin ympäristö oli todella siisti ja huoliteltu. Latvia kuin Vironkin matkailukohteissa halutaan tuoda esiin historia ennen neuvostoaikaa. Oman maan identiteetin korostaminen ja historian esiintuominen on ymmärrettävää.
Paikallisen hotelliyön jälkeen bussin keula suunnattiin kohti pientä Latvialaista kylää nimeltä Ape. Ape ei tarjonnut kovin ihmeellisiä tutustumiskohteita, mutta siellä voitiin tuhota loput Latvian rahat latit ja hurauttaa rajan yli Viroon. Muutama kilometri rajan ylityksen jälkeen tultiin Virolaiseen kylään nimeltä Mõniste.
Metsäveljien piiloissa
Kylässä tutustumiskohteena oli niin kutsuttu Metsäveljien maatila ja piilopaikka. Metsäveljet on nimitys Virossa, Latviassa ja Liettuassa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen esiintyneille neuvostomiehitystä vastustaneille vastarintaryhmille. Virossa metsäveljien toiminta päättyi virallisesti 1978.
Metsäveljien elämä oli jatkuvaa ja piinallista varuillaan oloa. Monesti ilmitulon uhreiksi joutuivat piiloutuneiden perheenjäsenet, joita pahoinpideltiin rangaistukseksi kapinallisten avustamisesta.
Olosuhteet maabunkkereissa olivat karut. Makuulaveri, pieni öljytuikku valonlähteenä ja paljastumisen pelko oli aina läsnä. Pahinta oli NKVD:n miesten soluttautuminen metsäveljien ryhmiin ja näiden tekemät ryöstöt ja väkivaltaisuudet muokkasivat siviiliväestön asennoitumista vastarintaryhmittymiin.
Vierailu näissä autenttisissa kohteissa oli mieleenpainuva ja järkyttävä. Oppaana toimineen Meelis Mõttusin omat perheenjäsenet olivat kokeneet kaiken piinan omien omaisten menetyksinä ja vuosikymmeniä kestäneenä sortona.
Meidän ryhmämme vietti unohtumattoman päivän nyt niin kauniissa ja vehreässä maalaismaisemassa nauttien perinteisestä ”Metsäveljien ateriasta”, johon kuului perunoita, voita suolaa ja 60 % pontikkaa. Huh, ateria, jonka moni muistaa pitkään. Kun matkattiin päätös kohteeseemme Tarttoon ja sieltä takaisin Tallinnaan, aika kului rattoisasti laulellen.
Eino Anttila
